Ystävämme parsakaali

Työpaikalla tuulee ja muutenkin on kaikenlaista isoa prosessoitavaa, joten kirjoitan tänään rakkaastani parsakaalista. Parsakaali on voimakkaan vihreä, nupuiltaan ihastuttavan murea ja sopivasti keitettynä etten sanoisi suloinen syötävä. Käytän sitä aina kun kehtaan, vaikka SP ei oikein siitä välitä. Paitsi pastakastikkeessa sauvasekoittimella seuraavalla tavalla soseutettuna.

Parsakaalipasta
pussillinen pakastettua parsakaalia tai tuore parsakaali
pestoa maun mukaan
jotain kermatuotetta liraus
mustaapippuria ja tarvittaessa suolaa (pesto on suolaista), myös sipulit ovat oivia

Keitä sen verran vettä, että parsakaali peittyy tai käytä höyrytyskattilaa. Keitä parsakaali juuri ja juuri kypsäksi. Tuoretta keitän ehkä seitsemän minuuttia ja pakastettua korkeintaan kolme. Surauta parsis hienoksi ja lisää maun mukaan pestoa ja mausteita. Kermatuotetta (yleensä jotain säälittävän vähärasvaista ruokakermaa tai kaurakermaa [sic]) pöräytän joukkoon alle desilitran, eli sen verran, että tulee hauska väri.

Yritä ajoittaa pinaattituorepastan tai muun hyvän pastan keittämys siten, että se on valmista samaan aikaan parsiskastikkeen kanssa. Soosi valmistuu hyvin nopeasti, joten tässä kannattaa harjoittaa laskelmointia. Vedenkeittimellä voi hätätilassa keitellä osan pastavedestä, jos tulee kiirus. Tai muutenkin, se on jonkin laskelman mukaan ekologisempaa.

Valuta vesi pois kypsästä pastasta ja sekoita pasta kastikkeen joukkoon. Syö heti.

Luksusversioon soseutan joukkoon myös avokadon ja tuplaluksukseen rouhin ylle saksanpähkinää.

Parsakaali on oivaa myös munakkaassa (kuumennan sen yleensä valmiiksi ja kaadan munakkaalle), erilaisissa piiraissa ja paistoksissa, lämpimissä salaateissa, wokeissa ja keitoissa, etenkin sosekeitoissa ja korvan takana koristeena.

Parsakaali ilmeisesti ehkäisee esimerkiksi eturauhassyöpää ja mahahaavaa, joten uhm ahm, ystävät! Parsakaalin sisältämä foolihappo tiettävästi myös ehkäisee sydän- ja verisuonitauteja, muistiongelmia, helpottaa mielenterveysongelmia jne. Lyhyesti sanottuna parsakaali auttaa aivan kaikkeen. Jätän nyt mainitsematta, että parsakaali-intohimostani huolimatta olen tainnut prkl saada jälleen flunssan. Kuten parsakaali-intohimoinen tyttärenikin. Tai asetan ajatuksen niin päin, että kuinka hirvittävän kaamea flunssa meillä olisikaan, jos emme nauttisi yhtenään parsista!

Huonosti kasvatettu, vain vähän levoton vai diagnoosin tarpeessa

Äskettäin YLE:n aamutöllössä vankimielisairaalan ylilääkäri Hannu Lauerma antoi erittäin hyvän, joskin riipaisevan haastattelun. Kävi ilmi, että vangit ovat lamasta lähtien tulleet yhä moniongelmaisemmiksi ja syrjäytyneemmiksi. Etenkin mielenterveysongelmat ovat lisääntyneet huomattavasti - 80-luvun puolivälistä kaksin- tai jopa kolminkertaistuneet ja yleinen terveydentila on selvästi huonontunut. Valtaosa vangeista on päihdeongelmaisia ja Lauerma tuumaa, että vankila on maamme suurin katkaisuhoitoyksikkö, vaikka vankilalla ei pahemmin ole resursseja potilastyöhön.

Se, mikä erityisesti kiinnitti huomiotani, oli aiemminkin silmiini osunut rajulta tuntuva arvio ADHD:n yleisyydestä vankien keskuudessa. Arvioidaan, että jopa puolella vangeista on diagnosoimatta jäänyt ADHD! Diagnoosin tekeminen ei olisi erityisen vaikeaa ja ADHD:n lääkehoito ja muu kuntoutus ovat tuottaneet erinomaisia tuloksia, kun ne on aloitettu ajoissa, eli lapsuudessa ja nuoruudessa. Muualla kokeillaan hoitoja myös aikuisille tarkkaavaisuushäiriöisille vangeille ja ilmeisesti lupaavia tuloksiakin on saatu.

Kannattaa miettiä tuota rajua lukemaa, kun seuraavan kerran kuulet omasta tai jonkun muun suusta sellaisia lausahduksia kuin:
- En tajua miten sekin muka tarvitsee jotain diagnoosia, sehän on vain vähän vilkas. Eivät vaan vanhemmat osaa kasvattaa.
- Kyllä näitä kaiken maailman diagnooseja on kamalasti, kohta kaikilla on joku diagnoosi.
- Meillä ei ainakaan millään juppidiagnooseilla saa erityiskohtelua, vaan samat säännöt pitää olla kaikilla.
- Keksi itse oma diagnoosinvähättelylohkaisu. Olen kuullut kymmeniä erilaisia, koska semmoisten heittely tuntuu olevan nyt muotia.

Toistettakoon vielä, että samaan aikaan diagnosoimattomia ADHD-ihmisiä on vankilan väestä arvioiden mukaan puolet. Aika näyttää, miten asianmukaisempi (tuskin asianmukaiseen ollaan vielä päästy Suomessa) diagnosointi vaikuttaa ajan mittaan vankilatilastoihin. Toivokaamme valoisampaa tulevaisuutta ja yrittäkäämme itsekin sitä mahdollistaa.

Kah, Riitta Kostiaisen toimittamasta jutusta nimeltään Vankien psykiatrisessa hoidossa riittää haasteita kannattaa lukea sama asia perusteellisemmin selostettuna. Jätän nyt tämän oman hipaisuni blogiin kuitenkin johdannoksi ja mietiskelyn yllykkeeksi.

Lisäys lehdenluvun jälkeen: Ihan kohta, eli 22.05 TV2 näyttää dokumentin ADHD - vitsaus ja lahja, joka vaikuttaa varsin mielenkiintoiselta. Se tulee uusintana lauantaina 4.2. kello 13.45. Kiitos myös J-J:lle, joka mainitsi ohjelman kommentissaan!

Göteborg

Muuttokohteiden valinnassa Göteborg jäi nyt kakkoseksi jollekin nykyisen asuinkunnan keskustaa lähellä sijaitsevalle paikalle. Huh.

Hän pukeutuu silkkiin ja purppuraan

Iik, Tosikkolasta kolahti paljastushaaste. Otan sen ilolla vastaan vaalipäivän hömppänumeroksi, kun ajatukset muuten soutavat niin raskaissa vesissä, ettei sieltä irtoa järjellistä polkattavaa. Tässä ohjeet pikakertauksena:

Kerron mitä minulla on päälläni, kun saan tämän haasteen. Tämän jälkeen valitsen seuraavat viisi ihmistä, jotka haastan tekemään saman perästä. Heidän tulee myös kirjoittaa nämä säännöt merkintäänsä. Linkitän haastamani ihmiset tämän merkinnän loppuun ja käyn ilmoittamassa heidän kommenttilaatikkoihinsa haasteesta ja tästä merkinnästä.

Sunnuntaisin olen yleensä kotivaatteissa, eli jalassa on joko mustat tai harmaat Old Navy Storesta muutama vuosi sitten Seattlen helppikonferenssireissulla ostamani joogapöksyt (pehmeät, ihanat, kestävät). Siis tänään on harmaat housut ja yläosana Gudrun Sjödenin marimekkomainen sinisävyinen raitapaita. Vaalireissulta (en sittenkään ehtinyt äännellä ennakkoon) ylleni on myös jäänyt isäni vuonna diudiu Lontoon-reissultaan tuoma kirkkaanpunainen Marks & Spencerin kirkkaanpunainen puuvillaneule. Alla on Stockalta ostetut bulkkialuspöksyt ja Sloggin mukavuusrintaliivit. Jalassa on viikko sitten postin tuomat upeat pässinpökkimäväriset villasukat, jotka eräs ihana nainen on neulonut.

En olisi äkkiseltään tullut ajatelleeksi, että vaatetukseni on näin pieninä palasina kertynyt maailmalta. Tämä juttu tuo esiin sen tosiasian, että harvemmin ehdin shoppailla. Useimmiten pukeudun Gudrunilta tai työmatkoilta ostamiini romppeisiin tai käytän vanhoja kuteita, kunnes ne ovat lopullisesti lopussa. Priorisointia nähkääs.

Haastan vaatepaljastusmeininkiin mukaan Jenni-Juulian (en arvaa), Zzzzz:n (jotain mustaa, jotain koleeta, jotain päiväunikelpoista), Juontajan (musta pikkutakki kuuluisi mielikuvaan), Kriisipuuron (kanelia, sokeria ja maitoa) ja Pinserin Riitan (en keksi), ihan vain yleisestä uteliaisuudesta.

Bonuspiste sille, joka tunnistaa otsikon sitaatin. Mistä muualta paitsi Raamatusta?

Ihmiset laitoksia vai laitokset ihmisiä varten?

Olen usein törmännyt sellaisiin käytäntöihin erilaisissa laitoksissa (päiväkoti, koulu, sairaala, ammattikoulu, yliopisto, KELA, vain muutamia mainitakseni), jotka ovat mitä ilmeisimmin asenneongelmista tai ikivanhoista käytännöistä unohtuneita vääristymiä ja hankaloittavat asiakkaiden asemaa perusteettomasti. Kun näitä käy kyseenalaistamaan ja saa vastaukseksi jyrkkää, surkeasti perusteltua vastustusta, nousee usein mieleen kysymys, ovatko ihmiset tätä laitosta varten, vai kenties päin vastoin.

Tuorein kuulemani esimerkki on vanhasta, isosta kehitysvammaisten keskuslaitoksesta, jossa eräs kouluikäinen autistinen lapsi viettää jaksoja. Koulukkaalla on perinnöllinen rakko-ominaisuus, jonka takia hän käy yleensä kerran yössä vessassa. Hän on osannut itsenäisen vessatoiminnan noin miljoona vuotta (subjektiivista aikaa) eikä se tuota mitään ongelmia. Mutta. Autistiosastolla halutaan pitää ovet lukossa öisin eikä alusastiaa jostain syystä voi toimittaa lapselle, vaan sen sijaan hänelle puetaan yöksi vaippa.

Minäkin repisin vaipan yltäni ja pisauttaisin lukitun huoneeni nurkkaan protestiksi, jos tuolla tavalla yritettäisiin nöyryyttää ja taannuttaa vauvan asteelle. Laitoksessa oleminen on ilman tällaisia räikeyksiäkin helposti laitostavaa (myös vammattomille ihmisille), joten pitäisi kiinnittää erityinen huomio esimerkiksi autistiasiakkaiden kohdalla siihen, että omatoimisuustaitoja ylläpidetään ja edistetään kaikin voimin. Vaipoilla on ilman muuta paikkansa, mutta se paikka ei ole täysin vessakykyisen ihmisen housuissa.

Nyt ilmeisesti kädenväännön seurauksena asia on ratkennut jotenkin järkevästi eikä kyseistä ihmistä enää pueta väkisin vaippoihin. Se asenne, joka tuohon vaipparatkaisuun on laitoksen saanut päätymään, tuntuu kuitenkin pöyristyttävältä. Mikä olisi se väkivallaton karttu, jolla tuommoisen ajattelutavan saisi mätkityksi uuteen uskoon? Voisiko Veijo Laitos yrittää jotenkin eläytyä asukkinsa asemaan? Ihmisiä asukitkin ovat ja pääosin samanlaisia kuin Veijo itsekin.

Olen silti valmis uskomaan kokeneempia, jotka kertovat laitosten muuttuneen parempaan suuntaan menneistä ajoista. Haluaisin vierailukäynnille lähimpään isoon laitokseen, jossa on autistiosasto. Sieltä voisi vaikka nyysiä ideoita kotiin. Toivon mukaan saisin siellä myös romutetuksi ennakkoluulojani. Vaikka en aiokaan omaa lastani viedä laitokseen asumaan näkösällä olevassa tulevaisuudessa.

Veijo Nimbyn paluu

Ei meidän naapuriin -ilmiö on minulle tärkeä aihe. Se koskettaa jokaista. Suosittelen lämpimästi lukemaan J-J:n tuoreen jutun aiheesta. Minäkin kirjoittelin nimbystä kesällä.

Lisäys illemmalla: myös Kops kirjoittaa nimbystä kauniisti. Ilmoitelkaa, jos tulee vielä muitakin juttuja, niin lisään linkkejä sitä mukaa!

Vielä lisää lukemista: Mina von Münchausen kirjoittaa myös erilaisuudesta ja suvaitsevaisuudesta ja sivuaapa Dionysoksen kevätkin nimbyä. Linkkilisäyksiä otetaan edelleen mielihyvin vastaan!

Lisäys 29.1. Kopsilta hyvä lisäys linkkeihin: Ihmisten erilaisuudesta -teksti Etsimässä minuutta -blogista. Sen pohdintoisin lisäisin vielä, että pienet lapset eivät yleensä suhtaudu oudoksuen vammaisiin tai muuten erikoisiin ihmisiin, vaan syrjintä alkaa joskus lähempänä kouluikää. Siksi olen ajatellut, että oudoksunta ja syrjintä tulee sosiaalistumisen myötä. Sinänsä ihmisten kategorisoinnilla lienee myös biologinen pohjansa, mene tiedä, mikä on mitäkin. Sen tiedän, että asenteita voi muuttaa.

Lisäys 30.1. Minhin Kantsun ja koko maailman nisteistä puhuva bloggaus liittyy hyvin myös tähän teemaan.

Branden-purilaisia bussissa

Järki oli paeta eilen, kun kuuntelin bussimatkalla vaihteeksi jotain muuta kuin podcastia. Olin tarkoituksella säästellyt muutaman vuoden J. S. Bachin brandenburgilaisten konserttojen kuuntelemista, kun olin jossain vaiheessa lähes addikti. Nyt neljäs ja viides konsertto soivat mp3-vekottimessani sävykkäästi ja ihanasti. Trevor Pinnock ja The English Concert antoivat mennä ja vitosen cembalohevisoolo pani melkein väkisin moshaamaan. Onneksi oli mukana pari villiä hevosta, jotka saivat estettyä nolot kuuntelushowt. Virnistelyä ei voinut estää mikään.

Brandenburgilaiset ovat myös hauskaa katsottavaa. Niissä käytetään soittimia monipuolisesti ja soitanta on monin paikoin kuin tasaväkisten persoonallisten äänten keskustelua. Kaikki näkemäni esitykset ovat myös tehneet selväksi sen, että soittajat nauttivat tästä vuoropuhelusta myös, vaikka se ei tietääkseni ole helpommasta päästä.

Perille päästyäni olin niin Bachin pehmittämä (bachmitettu, lyhyesti), että annoin pirulle pikkusormen kolmesti. Olen nyt paikallisen autismi- ja Aspergeryhdistyksen sihteeri. Auuugghh. Tyypilliset sihteerinhommat on onneksi jaettu hallituksen jäsenten välillä ja minulle jäi vain semmoinen tiedottaminen, joka onnistuu kotona tietokoneen ja puhelimen avulla. Toiseksi todettiin, että olen nyt valtakunnallisessakin organisaatiossa mukana vaikuttamassa, kun varsinainen tyyppi jää äitylöitsemään ja minä olen hänen varansa. Saan reissata kauniissa pääkaupungissamme aika ajoin. Kolmanneksi lähdin mukaan paikallisen tulkkipalveluhankkeen ohjausryhmään, koska epäilen, ettei siellä ole autistityyppisen kommunikaatiovammaisuuden näkökulmaa vielä edustettuna. Ryhmä kokoontuu melko harvakseltaan, muuten olisin sanonut ei. EIEIEIEI.

Olen hullu. Mutkun. Nuo asiat kiinnostavat ihan hirveästi ja uskon, että minulla on niihin annettavaa. Tulkkiviritys on erityisen mielenkiintoinen, koska kommunikaatiovammaisuus, puhetta tukevat ja korvaavat kommunikaatiomenetelmät ja näihin liittyvät asiat ovat kiinnostaneet valtavasti jo vuodesta 2000, kun kunnolla aloin tajuta kyseisen alueen olemassaoloa Esikoisen ansiosta. Uskon, että jo nyt on väkeä, jotka tarvitsisivat kuvakommunikaatioon, tukiviittomiin, blissiin ym. kykenevää tulkkia ja minä osaltani pyrin pitämään nämä ihmiset mukana tulkkipalvelusuunnitelmissa.

Olen huomannut, että kommunikaatiovammaisuutta on monesti vaikeaa ymmärtää, jos ei ole ollut sen kanssa läheisemmin tekemisissä. Esimerkiksi apuvälinepuolella ja kaupungin elimissä suhtautuminen kommunikaatiovammaisuuteen on usein ihan jotain muuta kuin esimerkiksi näkö-, kuulo-*) tai liikuntavammaisuuteen**) ilmeisesti siksi, että liikuntavammaisuutta on helpompi ymmärtää ja lisäksi liikunta-apuvälineillä on tietysti pidemmät perinteet kuin kommunikaatioapuvälineillä.

Lisää vaihtoehtoisista kommunikaatiomenetelmistä Papunetistä.

Illan päätteeksi kävin vielä baarissa kavereita moikkaamassa ja siellä paljastui esim. että kolme neljästä pöytäseurueemme jäsenestä käyttää säännöllisesti naisten alusvaatteita. Kaksi myönsi myös riittävän monen oluen jälkeen sukkahousujen houkutukset. Neljäs paljasti käyttävänsä Black Horsea. Villiä oli meno! Lopuksi hyppäsin väärään bussiin (kerta se on ensimmäinenkin), joka meni ihan väärää reittiä (yöreittiä) ja kävelin puolisen tuntia kotiin kuunnellen lisää brantsuja ja nauttien talvisesta, tungoksettomasta maisemasta.

*) Autismia voi ymmärtää siten, että yksi sen merkittävä osatekijä on käytännön aistivammaisuus. Autisteilla on käytännössä aina joillain astialueilla ongelmia ja toisilla on joka aistissa yli- tai aliherkkyyttä tai jopa molempia. Autistin pitää siis ylittää aistivammaisuutensa, joka saattaa vastata kuurosokeutta, ja muut aivoperäiset pulmat voidakseen kommunikoida. Helppoa?
**) Tosin en väitä, etteikö liikuntavammaistenkin asioissa olisi parannettavaa. Ikävä kyllä J-J:n blogista saa realistisen kuvan tilanteesta.

Söpöllä päähän

Töissä on joskus söpöä. Eilen päivä käynnistyi yhden söpön pienen projektin söpön keskikokoisen managerin kanssa yhteistyökuvioita kaavaillen. Olin hyvin ilahtunut, koska kaikki vaikutti selkeältä ja hyvältä! Ei mitään vastahankaa tai synkeitä mutkistuksia eikä edes lokalisointia vielä tässä vaiheessa. Sainpa myös kolean proton. Tiedostan, että kaikissa projekteissa tulee pahoja vaiheita, mutta nautin helppoudesta niin kauan kuin sitä riittää.

Niin paljon kuin rakastankin lokalisointia ja otan aina käännätysvaatimukset huomioon parhaani mukaan kaikissa työhommeleissa, on myös ihanaa, ettei tarvitse korjauksia tehdessään laskeskella, että jonkun täytyy tehdä korjaukset myös 50 kielivarianttiin. On kevyttä ja mukavaa, kun tarvitsee vain huolehtia englanninkielisestä originaalista ja siitä, että se joskus tulevaisuudessa on mukavasti käännätettävissä.

Olin siis aika söpösti innoissani uudesta projektistani ja mitä sitten tapahtuikaan, sain vielä kaiken huipuksi toisenkin proton, joka oli hyvin söpö! Söpöyskiintiöni alkoi uhkaavasti täyttyä enkä ollut edes vielä nähnyt lapsia kuin aamukiireissä.

Töistä ei tarvitse olla lapsekkaan innostunut, mutta joskus se auttaa. Olen kuullut, että IT-alalla työskentelevät useimmiten arvostavat työn sisältöä huomattavasti enemmän kuin palkkaa, joten en liene täysin omituinen. Mutta aion silti vaatia palkankorotusta, ettäs tiedätte. Palkan ei tarvitse olla pieni ollakseen söpö.

27.1. lisäys: Minulla oli eilen jokin pointti, kun kirjoittelin tätä, mutta se katosi, kun Blogger-hyväkäs vain piti huoltotaukoa (todellisuudessa Veijo B. oli uuninpankolla makoilemassa) enkä päässyt julkaisemaan söpöilyjäni. Sortsit vain.

Kuriton Nukku-Matti ja muuta väkeä

Toissapäivänä otin jälleen uinahduspilleriinin ja nautiskelin täysin siemauksin auvoisesta olosta vuoteen pohjalla, kun tiesin, että kohta sinipukuinen veikkonen tulee ja ottaa huomaansa. Nukku-Matti ei ole mikään järin luotettava heebo, vaan vaatii joskus houkuttimia saapuakseen. Kesken pehmoisen väsyn ihastelun mieleen nousi epäily: tästähän voisi tulla riippuvaiseksi! Höps, vastasi realistiminä pahanilmanlinnulle. Onhan näitä väsypehmoja koettu viljalti ilman purkista napsittua kemiaakin. Siihen ajatukseen nukahdin.

Aamulla jatkoin mietettä ja totesin, että aina, kun jaksan kuntoilla, syödä ja juoda hyvin, nukun hyvin. Hyvä kuntoilu tarkoittaa päivittäistä hyötyliikuntaa ja muutamaa muuta liikahtelua viikossa tarpeeksi aikaisin ennen iltayhdeksää. Hyvä syöminen tarkoittaa viittä tasapainoista ruokailukertaa päivässä ja hyvä juominen enintään paria kahvimukillista ennen kuutta ja 0-1 alkoholiannosta.

Tein itselleni tänään kyökkilääkärintarkastuksen ja päätin, että olen jälleen tarpeeksi terve aloittaakseni kunnon rakentamisen. Aloitan melkeinpä pohjalta. Syksy meni onnettomasti risan jalan takia (se tuntuu nyt aika ehjältä, huraa) ja joulun jälkeen elämä on ollut silkkaa sairastelua. Onneksi kuitenkin tiedän, että liikunta antaa minulle välittömän hyvän olon. Osaan jo näin käpynä (ankaran psyykkauksen ja kantapään koettelun ansiosta) mitoittaa suorituksen kunnon mukaan enkä rehki itseäni henkihieveriin.

Endorfiineista en niin tiedä, mutta kehon liikuttelu saa myös aivot surruttamaan mukavasti. Jos on paineita, yleensä puoli tuntia pollassa kiehuu ja kuohuu, sitten olo rauhoittuu ja seestyy suloisesti. Jos ei ole paineita, aatokset loikkivat vapaina kuin tontut joulun jälkeen. Liikkumisen jälkeen nautin venyttelystä ja raukeasta olosta, joka valtaa jäsenet. Sauna tuohon päälle saattaa olla jo hedonismin lietsontaa.

Hauskaa, että Häiriöklinikka on juuri pohtinut itsekuria, kun itse päätin puhua liikunnan mielihyvästä. Aihetta sivuten täytyy todeta, että liikunnan aloittamiseen liittyy usein jonkinlaista patistamista. Tiedän, että liikkuessa tuntuu hyvältä ja tiedän, että liikkumisen jälkeen tuntuu hyvältä ja tiedän senkin, että pitkällä tähtäyksellä säännöllinen liikunta tuntuu oikein erityisen hyvältä. Siitä huolimatta, jos ei liikunta ole muodostunut rutiiniksi, itseä täytyy patistaa liikkeelle. Onneksi osaan motivoida itseäni, sillä en tottele kuria, edes itsekuria. Rutiinista poikkeaminen, kuten joku tuolla häiriöklinikan mainioissa kommenteissa tuumasi, vaatii ehkä itsekuria. Itse puhun tosin tavallista kovemmasta suostutteluponnistuksesta. Enhän jaksa loputtomiin kuunnella, kun suostuttelijaminä jankuttaa lenkillelähtöä, vaan lopulta kyllästyn ja lähden käpälämäkeen.

Huomenna mennään taas.

Kikatusta pritsillä

Lääkärireissu oli oikein onnistunut, etenkin odotuksiini nähden! Esikoinen otti hämmästyttävän lunkisti ja kokeilimme onneamme myös pituusmittauksessa. Onnistui! Kaikki oli pojan mielestä aika hauskaa, etenkin tutkimuspöydällä kölliminen. Poika sai päivän muhkeimmat naurut, kun lääkäri tutki kivespussukat. Käkätyksestä ei tahtonut tulla loppua! Melko yllättävä reaktio, mutta ymmärtäähän sen, että reagoituttaa, kun käytännössä koskaan kukaan ei ole kiiveksiä kopeloinut kuin viimeksi joskus vaippaiässä.*) Stetoskooppi olisi lähtenyt Esikoisen mukaan, mutta jätimme huomaavaisesti laitteen lääkärin itsensä käyttöön.

Vaikka tapauksemme ei ole maailman järein lähetteen kannalta, lääkäri päätyi kuitenkin lähettämään meidät nepsylle, etenkin kun mietimme myös epilepsiakysymystä. Useimmiten sinne mennään tutkimaan, onko autismia vai eikö, tai näin olin ymmärtävinäni. Lastenlinnan autismiyksikössä tietääkseni autisteja tutkitaan tarvittaessa diagnoosivaiheen jälkeenkin.

Itse pitäisin järkevänä, että aina isompien ongelmien tultua olisi jokin asiantunteva paikka, jossa tutkia tilannetta enkä pitäisi huonona sitäkään, että säännöllisin väliajoin käytäisiin katsomassa, onko edistystä tapahtunut ja mitä tarttis tehrä, jos on menty takapakkia tai poljettu paikoillaan. Kehitysvammaisten kuntoutusneuvola on todella hyvä paikka mielestäni, mutta nyt kaipaisin erityisesti moniammatillista, intensiivista autismiasiantuntijoiden yhteistyötä, jota haaveilen nepsyltä löytyvän. (Ehkä realistisesti, ehkä en.)

Nykyään näköjään tuumaan näin, koska esimerkiksi viikon päivien (siis päivien, ei öiden) viettäminen osastolla ei haittaisi Esikoisen kehitystä, olemista ja elämistä kovinkaan paljon, eli hyöty olisi haittaa selvästi suurempi. Toista oli ennen vanhaan. 2-3-vuotiaan pojan kanssa lastenneurologisella oli aikamoisen raskasta ja kamalaa. Silloin osastojaksoista toivuttiin pitkän aikaa, vaikka olin mukana koko ajan.

Nyt jäämme vartoamaan, milloin neuropsykiatriselta kuuluu jotain. Epäilen, että ainakin puoli vuotta vierähtää. Sillä välin paiskitaan hommia koulun, puheterapeutin ja kumppanien kanssa Esikoisen kehittymiseksi.

*) 4-vuotiaana poika päätti, että nyt riitti vaipat, kekkeles. Jonkin aikaa vielä salaa puimme yöksi vaipat pojan nukahdettua ja hän tuli aina aamulla närkästyneenä vaatimaan vaipan poistoa ja vähän äkkiä kanssa, että hän pääsisi vessaan aamupisulle. Alle vuoden päivät tarvitsimme kunnallisia vaippoja, jotka tuotiin isoissa laatikoissa ovelle. Vaippaikäraja vammaisilla lapsilla vaihtelee kunnittain, mutta useimmiten se lienee kolme vuotta.

Onko kiire vai tehdäänkö tietokoneella

Tänään oli keskivertoa tyypillisempi työpäivä.*) Reilusti yli puolet ajasta kului sekalaiseen softanmetsästykseen, asenteluun, buuttailuun, selailuun ja sompailuun. Tietokone joutuu käynnistyessään kaiketi tarpomaan niin kovien turvasysteemien läpi, että buutin aikana ehtii käydä keittämässä kahvin ja vessastamassa. Pari kertaa. Kokeiltu on. Jokainen buutti on liikaa, kuten laulu sanoo.

Buuttien ja asennusruljanssien välillä sain kuitenkin aikaiseksi koko liudan sälähommia, jotka olivat kyykkineet nolottavan pitkiä aikoja odottelemassa tehtävälistalla. On tavattoman tyydyttävää ruksia hoidettuja asioita pois listalta ja ihastella, miten vähän on enää jäljellä. Nyt on "enää" neljä asiaa hoideltavana. Esimerkiksi verotus pitäisi rukata kuntoon.

Töiden lomassa hoidin vaivihkaa myös yhden Tosikois-jutun, eli varasin ajan maitolatistukseen.**) Se irtosi jo niinkin pian kuin ensi kuun puolivälissä, mistä lämmin kiitos keskuslastenneuvolalle. Ilokseni saan myös vanhan tutun epikriisien kunkutar -lääkärin***) hoitamaan tyttären allergia-asiaa. Olen salatoiveikas ja ajattelen, mitäs jos. Mitäs jos maito sopisi? Lehmänmaito, vaikka se onkin loistava ravintoaineiden lähde, ei ole normaaliruokaiselle lapselle mikään välttämättömyys. Allergikkotyttäreni ruokavalioon se kumminkin olisi loistokas lisä ja mahdollistaisi ties mitkä koko perheen yhteiset herkut! En nyt elättele huimia toiveita, mutta sallin itselleni pienoiset hempeät haavekuvat.

Sattumoisin sama lääkäri tekee nyt myös Esikoisen eläkkeellejäävän koululääkärin virkaa ja tapaamme hänet huomenna autismin merkeissä. Olen tullut siihen tulokseen, että autisti-ihminen voisi kerran lapsuudessaan edes päästä autismiasiantuntijoiden tutkittavaksi ja yritän saada Esikoista neuropsykiatriselle jonkinmoiselle jaksolle. Jonot lienevät hirveät ja epäilen, että reissun tarkoituksenmukaisuutta saatetaan kyseenalaistaa, kun diagnoosi kerran jo on ja hyvä koulupaikka.

Minä kuitenkin tuumaan, että Esikoisen nykyisellä yhteistyökyvyllä ja nepsyn autismiasiantuntemuksella voisimme saada paljon luotettavamman kykykartoituksen kuin aikaisemmissa tutkimuksissa. Lisäksi toivon varmistusta sille, ettei pojalla ole epilepsiaa. Kutsukaa minua hysteeriseksi, mutta pojan poissaolokohtaukset huolestuttavat minua kympillä, vaikkeivät ne ole runsaita tai pahoja. Alkaa myös tuntua, että puren kohta poikki vaikka oikean nilkkani, jos ei lapselle löydy tehokkaampaa kommunikaatiota. Nilkanpuremisesta ei todennäköisesti ole hyötyä, mutta olisihan sekin kokeiltu, jos se kuitenkin vaikka auttaisi!

Esikoinen oli TAYS:n lastenneurologisella parivuotiaana, mutta siihen aikaan siellä ei koko autismia tunnettu (2000-luvun puolella kuitenkin oltiin, rokrok) tai oikeastaan myönnetty olevan olemassakaan. Siellä hänen taitojaan ei päästy sen kummemmin testailemaan, koska käytännössä kaikki testaus tyssäsi lapsen motivaation puutteeseen (autisteilla maailman tyypillisin testausongelma) sekä kykyyn sopeutua omituiseen tilanteeseen vieraitten ihmisten kanssa (toiseksi tyypillisin). Ihan himppusen siis meni kykyprofiili alakanttiin. Onneksi terapeutti-ammattilaiset eivät mokomista piitanneet, vaan tekivät omat tutkailunsa ennakkoluulottomasti, jotta poika pääsi näyttämään kyntensä tutustumisen ja totuttelun jälkeen.

Lasten juttuhommat ovat aika jännittävässä vaiheessa taas.

Tähän säläpostaukseen lisään vielä kirjasuosituksen. Kaivoimme perintöhyllystä iltasatukirjaksi Astrid Lindgrenin Pekka Peukaloisen ja voi hyvät hygieenikot, miten hauskalta se kuulosti. Muistan elävästi, miten itse luin sitä lapsena ja sain muhkeita mielikuvia miniatyyrimaailmaan menemisestä. Saatan olla jopa pyörittänyt naulaa ja sanonut vahoo. Kuusivuotiaan Pertin yksinäisyys ja ikävöinti syyskylmillä kotona, kun äiti ja isä ovat tehtaassa töissä ja sisko on kuollut johonkin kamalaan sairauteen, osuu myös suoraan johonkin eläytymishermoon. Luultavasti hermo on se sama kuin pikkutyttönäkin. Astrid Lindgren olisi ansainnut Nobelin.

*) Joku voisi väittää, ettei semmoista olekaan, mutta joku on hyvä ja tulee katsomaan meille töihin.
**) Okei, -altistukseen.
***) Ymmärrettävä, tyhjentävä, hyvin kirjoitettu epikriisi on aivan huippu paperi! Siitä hyötyvät muut hoitavat tahot ja esimerkiksi meikämude, kun ei tarvitse muistella ja arvailla, että mitäs siellä vastaanotolla tapahtui ja mitä sovittiin ja mistä olikaan kyse ja mitä pitikään tehdä. Mutta hyvän epikriisin kirjoittamiseen menee aikaa ja aika, ainakin läheisemmin tuntemillani kunnan työllistämillä lääkäreillä, on niin pahasti kortilla, että harvassa on se päivä, että ehtii lounaalle työpäivän lomassa.

Pakastinvinkkejä

Juuri nyt on hyvä hetki sulattaa pakastin, tuumasimme, kun Tosikoinen oli käynyt päiväunille ja ulkolämpömittari näytti -18 astetta. Eipä siitä sen enempää kuin vinkiksi vain, että kannattaa sulattaa pakastinta ei vain säännöllisesti vaan myös riittävän lyhyin väliajoin. Esimerkiksi useammin kuin joka toinen vuosi. Toinen vinkki on se, että vaikka olisi kuinka kiire ja vaikka kuinka tasan tarkkaan tietäisi käyttävänsä jonkin pakastetun pämäyksen ylihuomenna, jokaiseen pakastimeen tuikattuun nokareeseen pitää merkitä päivämäärä- ja sisältötiedot. Kolmas vinkki on se, että jos teillä sattuu asumaan autisti, häntä pitää ajoissa valmistaa pakastimen sulatukseen mielellään sarjakuvin, jutteluin ja ratakiskonvääntelyin.

Muuten meillä sujuu mukavasti tänään. Eräät saivat nukkua KOKO YÖN aamukahdeksaan asti eikä ollut hullumpaa ahertaa Esikoisen kanssa jäätelönjämiä parempaan talteen pakastintilaa viemästä.

Hoivateollisuus

Lukekaa Jenni-Juulian juttu hoivateollisuudesta. Pala ei nyt vain irtoa kurkustani, vaikka olen kai keskimääräistä paremmin perillä näistä kuvioista niin vammaisen poikani kuin aikaisemmin tänä vuonna erittäin raihnaisena olleen (nyttemmin varsin hyvin kuntoutuneen) äitini ansiosta. He ovat onneksi saaneet verrattain asianmukaista hoitoa, mutta heidän lähellään eläminen on avannut silmäni tarkastelemaan vielä entistä tarkemmin, mitä alalla tapahtuu.

Laissa esimerkiksi sanotaan, että vammaisille kansalaisille kuuluvat tietyt kyytiedut. Jos laissa ei erikseen kielletä seisottamasta yli tuntia parinkymmenen asteen pakkasessa kyydin vitkuttumisen takia, onko se sallittua ja oikein? Onko tässä se vitsi, että tehdään palvelut niin huonoiksi, kalliiksi tai suorastaan hengenvaarallisiksi käyttää, että niitä ei kenenkään kannata käyttää? Sitten niitä ei tarvita ja voidaan mokomat rahareiät tukkia, niinkö?

Joskus olen miettinyt, pitäisikö omaishoitajien masinoida lakko. Kukaan ei halua lakkoilla oman hoidokkinsa kustannuksella, mutta jos tehtäisiin edes jonkinmoinen demonstraatio. Mitä tapahtuu, kun omaishoitaja ei enää jaksa, pärjää, kestä 24/7-duuniaan parin kuukausittaisen vapaapäivän varassa tai pysy omaishoidon tuen karkkirahoilla enää leivän syrjässä? Jos yhtäkkiä julkisen sektorin pitäisi hoitaa omaishoidettavat? Tai jos itselliset vammaiset menisivät myös lakkoon ja heittäytyisivät laitosten varaan, kun välttämättömiä palveluita ei saa?

Tulisiko sitten julkiselle sektorille riittävästi painetta todeta realiteetit. On aivan järjettömän paljon halvempaa tuottaa tukipalveluja ihmisille kotiin kuin laitostaa kaikki ne, jotka ilman tukia eivät pärjää kotioloissa. Tuet kannattaa rakentaa kunnollisiksi ja käyttökelpoisiksi, jotta ihmiset pysyisivät kodeissaan asumassa eivätkä kuormittaisi laitoksia ja kunnan budjettia. Muita arvoja en nyt tässä luettele, kun tuntuu, että nykyään kaikki mitataan rahassa. Eihän hoivateollisuudessa ole muita kuin prosesseja, tuotteita, erilaisia palikoita ja resursseja. Tulos on pääasia ja se on yhtä kuin mahdollisimman paljon hoivatuotetta mahdollisimman halvalla.

Ihmiset katoavat tästä kuviosta kokonaan, mikä on kätevää, koska ihmiset ovat aina niin hankalia ja kimurantteja ja haittaavat teollisuuden saumatonta luistamista. Ehkäpä voitaisiin jotenkin koneistaa esimerkiksi ruoan muuttumisen vaippajätökseksi niin, että se hankala tyyppi jäisi siitä välistä pois? Vaipanvaihdonkin voisi sitten koneistaa ja hittolainen, kun tuotanto kasvaisi ja bonuksia satelisi tulosvastuuyksikölle!

Lapsi hoitaa äitiä

Puolilöhöilin tuossa sohvalla lukemassa viikon Virpi Salmi -sivistysannostani Myö Naesista, kun tyttäreni tuumasi, että vazakkainasettelun aika ei todellakaan ole ohi. Hän asetteli päättäväisesti napansa napaani vasten, muun pienen kehonsa anatomian oppikirjan mukaisesti napojen ympäristöön ja alkoi vedellä valtavia hirsiä! Puoli tuntia ennen lakisääteistä päiväuniaikaa!

Siinä olin korvapulmiensa takia herkkäunisen Tosikoisen vankina sohvalla enkä voinut itsekään muuta kuin käydä torkkumispuuhiin. Ohitin pyykkikoneen kutsuhuudot ja sen faktan, että olen huono nukahtamaan. Keskityin ilahtumaan Esikoisen uimakoulun alkamisesta jälleen, rentoutumaan ja nauttimaan pötkötyksestä lämpimän, tuhisevan pikkulapsen hyvässä seurassa.

Valvoskeltujen korvatulehdusöiden putki ei nyt post-torkkuaalisesti miettiessä tunnukaan niin pahalta. Paitsi ehkä naapureista.

Mä en ala mitään

Mieleen putkahtelee useita hauskoja aiheita, kuten pienten asioiden hauskettavuus, fasilitointi, autistinen pikkulapsi suhteessa kiristykseen, uhkailuun ja lahjontaan (Minhin mainiosta jutusta ja SusuPetalin hyvistä kommenteista singahtanut aihe) ynnä muuta ynnä muuta. Vahinko vain, etten jaksa kirjoittaa mistään. Jaksamus nollaantumus.

Asiaan saattaa vaikuttaa tämä tautisen pitkä tautijakso, jonka loppu kenties häämöttää, kenties ei. Viime yönä virkistäytymisillan tuottamasta virkistyksestä noin 75 % hupeni puoli kolmeen mennessä, kun Tosikois-parka heräsi puoli kahdelta HUUTAMAAN HIRVEÄN KOVALLA ÄÄNELLÄ luullakseni korvakivun takia. (Possutiivisella puolella mainittakoon, että tytär ei tuntunut enää kuumalta, kiitos Zithromax) eikä talttunut ennen kuin inhimillisesti katsoen sadan vuoden kuluttua, kun kipulääke oli alkanut vaikuttaa ja mieli rauhoittunut. Puoli seitsemältä hän heräsi huutamaan vähän lisää. Tänään oli ilta ihanin, kuten laulussa sanotaan (Arja Tiaiselle laitan tästä sitaatista henkisen korvauksen), mikä on vähän huojentanut oloa enkä ole huutanut kenellekään palosireeninä tänään. Hyvä.

Laskeskelin, että olin töissä ainakin yhden promillen väsymyshumalassa (ilman alkoholia tietty). Väsyssä on semihauskat hihittelypuolensa, mutta enimmäkseen tuntui melko kurjalta ja keskittymiskyky oli tuskin tulitikun mittainen. Iltapäivällä oli sentään hassu palaveri, joka toi voimakkaita takaumia kaikilta työvuosiltani Virmassa ja vähän sitä aiemmastakin työpaikasta. Vanhastaan automaattinen ratkaisukoneeni tuotti tulokseksi: noita softajamppoja pitäisi jonkun ystävällisesti kouluttaa, jotta tietäisivät, mikä se semmoinen heleppi on ja miksi sitä tarvitaan.

Loppuun myöhästynyt mainos! Valtakunnalliset autismin talvipäivät ovat jälleen tulossa ja ilmoittautumaan ehtii vielä tänään. (Hmm. Uskoisin, että intomielet hyväksytään mukaan, jos nyt viikonloppuna anoo pääsyä.) Helmikuun 10.-12. Oulussa kokoonnutaan autismoimaan isolla kädellä. Liiton sivuilta löytyy ohjelma. Vertaisperheet pääsevät ilmaiseksi mukaan.

Onkos Oulussa tuttuja bloggaajia, joita voisi moikkailla matkoillaan?

Bakteerintappoviikot ja politiikkaa

Bakteerit ovat pikku ystäviämme, mutta myös kirottuja sikaniskoja. Esimerkiksi jokin ilkeä bakteerisortti päätti yrittää valloittaa Tosikoisen molemmat korvat! Aloitimme tappajaiset Amorionilla, kun tilanne ei helpottanut itsekseen ja parissa päivässä näytti helpottavan. Kunnes viime yönä alkoi itku ja valitus aiheesta kouva pipi.*) Nyt mätkitään sitten bakuja vähän laajemmalla kirjolla Zithromax-kartulla ja sen tietää, että hyviä bakuja häippää siinä missä pahiksiakin. Hyvien bakteerien hävikki puolestaan tiettävästi tuntuu alentuneena vastustuskykynä ja heikentyneenä allergiatilanteena. Lapioin siis maitohappobakteereita kitusiin niin tytölle kuin itsellenikin, joka sain juuri Doksimysiini-kuurin loppuun. Lääketehtaat, korruptoikaa meitä!

Mistä tietää, että Tosikoinen on oikeasti kipeä? Hän pyytää itse päästä nukkuaa. Ja uinahtaa saman tien vuoteeseen päästyään.

Sikaniskabakteereista tulee mieleeni huolestuttava galluptilanne. Jos käy niin, että yksi suomalaispoliitikko-inhokeistani valitaan presidentiksi, pitänee muuttaa Göteborgiin. Henkilökohtaisesti minulla ei ole mitään tyyppiä vastaan, mutta hänen politiikkaansa seuranneena kaipaan häntä presidentiksi yhtä paljon kuin korvatulehdusta molemmille lapsilleni. (Vaikka en ole edes perillä hänen ulkopoliittisista ansioistaan tai heikkouksistaan! Voih!) Sen verran tekee huonoa, että taidan piipahtaa ennakkoäänellä ja seuraavan kerran vastaanottaa kotimaan uutisia parin viikon kuluttua.

Vinkki vaalimainosten laatijoille: vastakkainasettelu Suomessa on nykyään erityisesti palkansaajien ("työväen") ja syrjäytyneiden välinen, mutta se ei ole yhtä näkyvä kuin vanha prolet vastaan riistokapitalistit -asetelma, koska syrjäytyneet eivät jaksa yleensä tapella oikeuksistaan tai esimerkiksi äänestää. Katsokaa, arvoisat vaalimainostajat, mitä yhteiskunnan polarisoituminen tarkoittaa ja mitä sille on tapahtunut Suomessa esimerkiksi Niinistön valtiovarainministerivuosina. (Okei, taustalla on toki myös vahvoja ihkuilijoita kuten Viinanen ja Sailas sekä viljalti muuta porukkaa, mutta Niinistö on silti itse vastuussa lausunnoistaan, lohkaisuistaan ja priorisoinneistaan.) Vinkkinä kuitenkin, että myös syrjäytyneet tai muut ihmiset, jotka eivät ole koskaan tehneet ansiotyötä, ovat kansalaisia ja presidentti on myös heidän presidenttinsä eikä voi rajata heitä kansalaisuuden ulkopuolelle, vaikka kuinka mieli tekisi.

Joka tapauksessa Hiipinän tavoin mieluummin äänestän puolesta kuin vastaan ja niin onneksi voin helposti tehdä, vaikka kärsin myös poliittisesta orpoudesta hieman Veeran tapaan. Tähän voisinkin lopettaa puoluepolitiikka-aihelman tältä erää ja siirtyä takaisin puolueettoman vammaispolitiikan puolelle. Kummallisvaaleissa tosin saatan harkita vihreiden listoille puolueettomana änkeämistä, koska tässä kunnassa saisi mielestäni olla enemmän vihreyttä hallinnossa. Katsotaan siis muutaman vuoden kuluttua, onko tämä blogi yhä pystyssä ja mitä sitten sanotaan puolueista.**)

*) Aivan ihmeellisen hienoa muuten, kun lapsi osaa itse sanoa, mistä kohtaa sattuu!
**) Jos mennään takinkääntöperinteiden mukaan, pörisen puoluepolitiikasta viimeistään viikon kuluttua, mutta yritän nyt kumminkin mieluummin sitä ominta aluetta bloggailla.

Varmuuskopiohalvaus ja parisuhina

Voi pimpula!*) Eilisen varmuuskopioinnin (sen Notepad-palikkamallin) myötä iski kirjoitushalvaus, kun totesin, etten kestänyt lukea (alle vuoden) vanhoja juttujani! Täytyy siis tehdä sama temppu kuin kuulemma autonryttäyksen ja hevosen selästä putoamisen jälkeen, eli jatkaa vain naputtelua, vaikka kuinka olisi Elman kipsin henkinen vastine kietoutunut molempien kätteni ympärille. (Älkää ihmetelkö, jos olen nyt huono kommentoijakin.)

Pitäkää minua omakehuhaiseena, mutta en usko halvauksen johtuvan tekstien huonoudesta. Yleensä normaalitilassa pidän näitä ihan hyvinä pikaisina blogijuttuina, joita varmaan jaksaisin yleensä itsekin lukijana seurata. Mutta enpä taidakaan olla normaalitilassa, vaan tämä viikkokausien flunssailu (oma, lasten, SP:n) on alkanut valvomisineen, anemioineen**), liisterimäisen sitkeine väsymyksineen ja kyllästymisineen vähän depistää nurkista. Eipä tämä liene mitään vakavaa, mutta on tarpeellista sanoa asian ääneen, jotten yritä olla kuin en olisikaan.

Pari viikkoa sitten järjestin meille parisuhinaillan huomiseksi. Lapsille tulee tuttu, mieluinen täti illaksi ja minä menen SP:n kanssa nauttimaan italialaista hienopeppuruokaa viineineen ja juttelemaan ummet & lammet. Palamme puoli kymmeneltä, jolloin lapset vetelevät hirsiä täysillä. (Vai mitä, kohtalo? Hmm?) Tämä tulee tarpeeseen! Kuinka voi olla ihminen niin fiksu, että juuri tällaiseen rakoseen osaa varata lapsille hoitajan illaksi? Taputan itseäni kiitollisena***). Lisäksi älysin vielä vaihtaa tällä viikolla työtorstain ja kotiperjantain paikkoja, joten olen huomenna kotona Tosikoisen kanssa eikä hänelle tule pelkkää tätihoivaa tätihoivan perään. Tapu tapu, pikku meitsi****).

Yritän muistaa jatkossakin, että SP-hengailut silloin tällöin virkistävät kummasti jopa etukäteen. Saan omaishoitajana lakisääteisesti hoitopalveluseteleitä jopatiitti kaksi kuukautta kohden ja niistä saa kaksi tai venyttämällä jopa kolme suhinaa per kuukausi. Eikä ole pakko edes syödäjuoda, vaan vaikka käydä yhdessä soutuspinningissä tai elokuvissa.

*) Voimasana, joka on sallittu vain alle 5-vuotiaille ja niille, jotka ovat sairastaneet flunssaa x viikkoa.
**) Lääkäri puhui infektioanemista, joka iskee, kun sairastaa tulehdusta kovin pitkään ja veriarvot huononevat.
***) Nurkistaan hieman depistyneitä ihmisiä voi varovaisesti taputtaa kiitollisena, mutta kannattaa katsoa, ettei mene överiksi, kun depiksiset tyypit saattavat olla vähän herkkiä menemään KRAK. Vähän niin kuin metsänvartija yhdessä Tilsassa. Hän käänsi selkänsä metsälle ja metsä heti karkasi! Metsänvartijasta tuli murtunut mies: KRAK.
****) Eikä ole säälittävää, hys nyt.

Telkkarista ei tule oikein mitään

Tämä blogi täytti eilen vuoden, joten saatte kakkua! Kaverin yllytyksestä tein palikka-backupin, eli kopioin ja liitin kunkin kuukauden tekstit Notepadiin tekstitiedostoiksi. Jos joku tietää, miten Veijo Bloggerin materiaalit saisi tyylikkäästi varmuuskopioitua, kertokoon! Enkä tällä kertaa tarkoita "tyylikkäällä" varmuuskopiointia sulkakynällä pergamentille.

Vaikka minua ahdistaa ajatus kaiken tämän vuoden mittaan kertyneen tekstimateriaalin menettämisestä vahingossa, en jaksa lukea vanhoja bloggauksiani. Joskus käyn sen verran kurkkimassa vanhoja kamoja, etten toistaisi itseäni aivan liikaa (ainoastaan sopivasti). Voin sitten kuitata jonkin jutun viittauksella vanhaan tööttäykseen. Ihailen teitä, jotka olette tarjoilleet linkkejä omiin suosikkijuttuihinne! Sellainen on oikein hyvää lukijoiden palvelua, johon en itse näköjään veny ilman venytintä.

Ehkä näitä juttuja on hauskaa lukea myöhemmin ja käyttää muistin apuna. Toivottavasti. Yleensä vuodet tekevät armollisemmaksi omalle tekstille.

Toinenkin vuosipäivä oli äskettäin. Isäni kuolemasta on kulunut kahdeksan vuotta. Kaipaan häntä yhä, vaikka suru on aikaa sitten muuttunut raastavasta haikeaksi. Viimeiset viisi vuotta vietimme mainion ystävyyden merkeissä (aina meillä ei ollut järin leppoisat välit). Juttelimme usein ja paljon sekalaisista asioista molempien huviksi. Totesin, että esimerkiksi suomennos- tai yliopistopulmissa isä auttoi erittäin mielellään. Luultavasti hänkään ei saanut kovin usein olla profeettana omalla maallaan (ainakaan hybriksessä kieriskelevien teinien parissa), joten saattoi olla erityisen mukavaa, kun tytär tuli ammentamaan monen asian tuntijan tietolaarista. Isän tiedon, sivistyksen ja näkemyksen runsaus oli harvinaislaatuista. Tuumaan kyllä mielelläni, että me lapset myös tuikkasimme hänen suuntaansa monenlaista vaikutetta, mutta olipa sitä tavaraa huimia määriä jo valmiiksi mielen arkistoissa.

Kun tapasin isän viimeisen kerran teho-ostastolla, hän oli hieman sekava ja hyvin sairas. Kun hän vannotti, ettemme me kävisi riitelemään perinnöstä, tokaisin hänelle, että tärkein isänperintö kulkee meillä kaikilla korviemme välissä. Ei siinä ole tapeltavaa! Jotenkin lohduttaa mieltä, että erotessamme välimme olivat harmoniset ja lisäksi onnistuin kertomaan hänelle jotain oleellista ennen kuin oli liian myöhäistä.

Vieläkin usein tulee mieleen soittaa isälle, kun ajattelen jotain moukevaa kysymystä puntaroitavaksi hänen kanssaan. Yhä vain tuntuu tylyltä muistaa, että hän ei enää koskaan vastaa puheluuni enkä voi jutella esimerkiksi autismikuntoutuksesta, käyttöohjekysymyksistä, kirjallisuudesta tai suomen kielestä hänen kanssaan. Olisi ollut jännittävää nähdä, miten lasten ja isoisän suhde olisi muotoutunut ja mitä isä mahdollisesti olisi ehtinyt eläkepäivinään vielä kirjoittaa. Tiedän hyvin, että yltiöpäinen jossittelu on turhaa, mutta tämmöisinä vuosipäivinä saan jossilassa hiukan piipahtaa. Kunhan en unohdu sinne.

Nimeni on Tapani ja omituiset tapani... hmm

Minut on haastettu! Olen kumminkin surkea noudattamaan ohjeita blogissani, joten en tehne tätäkään kiertojuttua sääntöjen mukaan. Luultavasti kaikki ja heidän sisaruksensa ovat jo saaneet tai viimeistään kohta saavat haasteen muualta enkä ehdi selata huolella kaikkia kiljoonia suosikkiblogejani etsiäkseni jotain vielä haastamatonta, joten haastemies saa pitää vapaata täällä ViPillä.

Omituisuuksiani miettiessäni mieleeni nousi kysymys ketä kiinnostaa, mutta vaiensin sen napakalla kartunmätkäisyllä. Sitä paitsi minua on kiinnostanut lukea teidän muiden blogihenkilöiden omituisia tapoja, joten ehkä te kestätte nämä minun jaaritukseni.

1. Luen kummallisissa paikoissa. Olen yrittänyt lukea kävellessäni, neuloessani, saunoessani, toinen toistaan kammottavammissa valaistusoloissa istuskellessani. Omituinen tapani on olla vallan ilman kirjallisuutta rakastelun aikana! Enkä edes kaipaa luettavaa kyseiseen temmellykseen.
   
   
2. Bloggaan. Monen mielestä se on omituinen tapa, koska vapaa-aikani on käytännöllisesti katsoen olematonta. Minustakin tämä touhu on omituista, kuten monet muutkin hauskat asiat, mutta ajankäyttövalintaa en ihmettelisi. Elämästä on pakko löytyä aikaa muullekin kuin suorittamiselle, etenkin, kun on tiukkaa.
   
   
3. Kuuntelen levyltä ja livenä usein autenttisuuteen pyrkivää, eloisaa, henkevää ja monenlaisia tunteitani hersyttelevää barokkimusiikkia. Omituista tässä on se, etten kuitenkaan välittäisi nähdä alkuperäislaulajia kuorokokoonpanoissa. Veljeni pitää orkesterifanituksiani snobistisina, mutta kysyn sinulta, veli: "Onko sinulle ihan sama, esittääkö vaikkapa Dead End Streetiä The Kinks vai The Imeltävät Hissimuusikot?" Joidenkuiden mielestä pappa Bach on analyyttistä ja älyllistä, mutta minun sydäntäni viiltää ihanasti, kun kuuntelen esimerkiksi Tuplakonserttoja tai Matteusta. Eikä avoimesti Vivaldin fagottikonserttoja, Gloriaa ja monia muita diggaava ihminen voi olla hirveä snobi. Snobit nimittäin yleensä luulevat Vivaldin olevan vähemmän arvokasta musiikkia, raasut. Jääpä enemmän meille muille.
   
   
4. Itken hassujen asioiden takia. Onnellisuus on yleensä itkettävintä. Tänään liikutuin kyyneliin, kun lauloimme viittoen Tuiki tuiki tähtönen. Se on ensimmäinen viittomakokonaisuus, jonka olen koskaan oppinut (aika monta vuotta sitten) ja yksi poikani vanhoista suosikeista. Omituista tässä on se, etten tietääkseni ole sentimentaalinen tai hentomielisyyteen taipuvainen tyyppi.
   
   
5. Saan säännöllisesti vaahtosuisia paasauskohtauksia milloin mistäkin Tärkeästä Asiasta. Vaahtoan yleensä vain kotioloissa, koska pelkään, että muualla vaahtoamiseni otettaisiin turhan vakavasti. Vaahtopäiden pauhattua hetken aikaa sää kirkastuu ja asioita voi alkaa varsinaisesti ajatella. Vaahtoaminen on hauskaa, mutta vielä hauskempaa on yhtäältä-toisaalta-kolmaalta-jne. puntarointi. En tiedä onko vaahtoaminen tai armoton puntarointi omituista. Omituista oli se, kun kerran huomasin puntaroinnin vaimenneen päässäni. Yleensä aivoraksutus täyttää koko valveillaoloajan, paitsi jos satun olemaan vaahtoamismoodissa! Kävin lääkärillä, joka tuumasi, että olin sairastunut depressioon. Sepä oli omituista! Eihän minulle ollut muutaman vuoden kuluessa sattunut kuin esimerkiksi isän sairaus ja kuolema, vammaisen, suuritarpeisen lapsen syntymä, ikävä tapaturma, puolison vaikea sairaus ja 60 % todennäköisyydellä pahanlaatuisen möykyn löytyminen omasta rinnasta! Tästä voi päätellä, että 30 vuotta täytettyäni imuroin kohtalolta hirveitä määriä kaikkea raskasta ja ankaraa koettelemusta elämääni. Hyvin omituinen tapa! Onneksi olen näköjään päässyt siitä eroon. Mitään läheskään vastaavaa jaksoa ei ole osunut kohdille viime vuosina.
   

Bonusraita: räplään korviani jatkuvasti. Hieron, vääntelen, painelen ja ties mitä. Shiatsu- ja vyötiäisterapiatyypit tuumaavat, että terapoin siinä itseäni. Selitys passaa kyllä minulle, kiitos vain! Korvainräpläys onkin hyvä tapa! Eikä tässä todellakaan kaikki. Pelkäänpä, että Mediaopettajan metodilla olisin löytänyt parempia omituisuuksia.

Erityisiä juttuja

Enemmän ja vähemmän vammaisten eli erityislasten vanhemmilla on usein erityisen hankalaa. Yllättävät asiat voivat olla vaikeita, esimerkiksi suihkussa on joissain vaiheissa ollut järkevintä käydä töissä, kymmenen minuutin bussi- tai kävelymatka on voinut olla tuskien taival - kauppa-asioinneista ym. tuikitavallisista asioista puhumattakaan. Siitä voi lähteä, että ihan mikä tahansa saattaa osoittautua vaikeaksi ja jossain vaiheessa osoittautuukin. Vaikeudet voivat alkaa yhtäkkiä varoittamatta ja jatkua määrättömän pitkän tuntuisen ajan, viikoista kuukausiin ja joskus jopa vuosiin*).

Korvaukseksi voi olla erityisen hauskaa, kun asiat hoituvat. Sain valtaisia hykerryksiä tänään, kun kävin Esikoinen kaverinani äänestämässä. Lähdin melko skeptisin**) mielin ja päätin etukäteen, etten ala kiusata meitä pakkoäänestyksellä, jos tuntuu, ettei homma ota hoituakseen. Käyn sitten vaikka viittä vaille kahdeksan illalla uurnilla, jos ei muu auta. Mutta mitä! Lapsi tunsi protokollan vanhastaan ja oli täysin tilanteen lunkina herrana. Tällä kerralla hän istahti äänestyspaikalla olevaan upottavaan nojatuoliin relaamaan, kun äiti kävi huhkimassa äänestyskopissa. Ei karkaillut, ei harhaillut, ei kaatanut koppia tai kiskonut paperiliuskoja. Loistavaa! Lopuksi hän sai tuikata sekalaisen kasan kolikoita keräyslippaaseen.

Äänestyksen jälkeen palkitsin sällinkäisen Voimalehmä-pirtelöllä, jonka kävimme edelleen erityiskohtaloa uhmaten noutamassa pikkukaupasta ja sekin reissu luonnistui loistavasti! Tietenkin Arlan PowerCow***) on pojalle melko kovan luokan motivaattori, mutta on nähty tilanteita, ettei sekään riitä. Luulen, että Esikoisesta oli myös mukavaa hengailla vaihteeksi kaikessa rauhassa kahden äidin kanssa. Kyseinen äiti ainakin nautti siitä suuresti.

Kotimatkalla mietin taas tähdellistä ja kaikin puolin loistokasta teoriaani, että Y-kromosomissa on jokin geeni, joka aiheuttaa keppien keräilyn ja heiluttelun kävelymatkoilla. En ainakaan itse muista heilutelleeni keppejä tai huomanneeni semmoista pikkutytöillä, sen sijaan melkein kaikki käyskentelevät pikkupojat heiluttelevat keppejä aina kynnelle kyetessään. Esikoisen kepinheiluttelussa ei ole kyse sosiaalistumisesta, joten sen on oltava Y-kromosomin hommeleita.****) Panin vähän jarrua heiluttelulle, kun mukaan alkoi tarttua yhä valtavampia karahkoja, mutta ilmeestä päätellen poika oli tarttunut karahkaan enempi huumorimielellä. Sitten me nauroimme.

Erityisen hauskaa vaalisunnuntaita kaikille ja tuikatkaa lämpöä erityisillenne!

PS. Jos et koe, että erityislapsi on sinun puhe- tai kirjoitustapaasi sopiva sana, voit käyttää ilmaisua kokonaisuudessaan, eli sanoa erityistä tukea tarvitseva lapsi. Useimmiten myös vammainen on käypä sana. Eräällä postituslistalla näin kirjoittajan käyttävän erityislapsi-sanaa aina lainausmerkeissä ja se näytti törkeältä (ja oli myös luullakseni tarkoitettu ilkeilyksi). On myös ei-vammaisia lapsia, jotka tarvitsevat erityistä tukea, joten herkillä alueilla saatetaan liikkua. Joidenkuiden mielestä vammainen on maailman kauhein haukkumasana omalle, rakkaalle lapselle, kun taas meidän muiden mielestä se on oiva, selkeä sana kuvastamaan, minkätyyppisestä asiasta on kyse. (Tästä voi jatkaa loputtomiin, mutta lopetan tähän.)

*) Kuten Esikoisen tapauksessa erään lääkärin neropatteilusta seurannut pituusmittauskammo, joka osoitti viime viikolla terveydenhoitajan mukaan laantumisen merkkejä, vaikka ei kokonaan ollut hävinnytkään. Noin 140 senttiä on mittaa seitsenvuotiaallamme.
**) Understatement of the month.
***) Jäämme odottamaan Arlalta yhteydenottoa, vink vink.
****) Huom. ei kannata ottaa hirveän tosissaan tätä mietettä.

Vammaiset uurnille

Tämä on toivon mukaan kaikille jo selvää (etenkin vaalien parissa huseeraaville tahoille), mutta tietoisken vielä varmuuden vuoksi. Äänioikeus koskee myös kaikkia täysi-ikäisiä vammaisia ihmisiä! Jos äänestäminen ei onnistu omin voimin, avustajan turvin asia järjestyy. Jotta rautalangan menekki ei laskisi, mainittakoon, että äänioikeus koskee myös kehitysvammaisia ihmisiä.

Yskivä trappistimunkin perhe

Melko vähän aikaa sitten tuli televisiosta jälleen Sound of Music ja satuin kanavalle, kun My Favourite Things soi. En liene nyyhkiselokuvan suurimpia ystäviä, mutta tuo kappale iskee johonkin herkkään johtaan ja jopa salaa tirisyttää muutaman tipan silmäkulmasta. Sen takia pitää elokuvan suomalaista nimeä aina väännellä. Tai siitä huolimatta. Huomautettakoon kuitenkin, että trappistimunkeilla harvemmin on perhettä.

Kaikki tämä pulina yrittää peitellä sitä armotonta korpelointia, joka johtuu tautitilanteestamme. Tuorein jälleensairastumistapaus iski nuorisoon, kun Tosikoinen alkoi eilen iltasella kuumottaa ja troppauksesta huolimatta vietti yön tautisena vääntelehtien. En sitten ottanut uinahduslääkettä, kun arvasin tämän ennalta. Nimittäin surkean sairaustilan yöllisessä vauvailussa, jota myös regressioksi kutsutaan, tavallisesti kelpaa vain äiti, mikäli suinkin kynnelle kykenee eikä ole esim. eri mantereella. Isä kelpaa kaikessa muussa nykyään yhtä hyvin ja tautisenakin aamulla, mikä on asiaa. (Etenkin aamulla, kun saan nukkua vähän univelkaa pois.)

Myös SP:n olo on jälleen huonontunut ja olotarjottimella on mm. jäsenten särkyä, huonovointisuutta, vahvaa väsymystä sekä päätäsärkevää yskää. Suhtaudun skeptisesti siihen, jaksanko suunnitelmistani huolimatta mennä baariin piipahtamaan huomenissa, kun itselläkin on huteraa. Väitän kuitenkin toistaiseksi, että tämä johtuu vain rikkonaisesta yöstä. Esikoinen onneksi jyrää terveenä kuin laulava trappistimunkki kevätlaitumilla! SP tuumasi pirteästi, että tätä tämä on maaliskuun loppuun, mutta ei kertonut, minkä vuoden maaliskuun. Prkl.

Äänenkäyttöä

Mieleni tekisi paljastaa vaalisalaisuuksia ja kertoa, miksi S. Niinistö saa hampaani kirskumaan (syyt liittyvät siihen, että olen kohtalaisen tarkkaan seurannut lamavuosista lähtien hänen poliittista toimintaansa ja lausuntojaan ties mistä, jopa ympäristönsuojelusta, heko heko), mutta en nyt kuitenkaan kehtaa. Olen muutenkin kurkkua myöten täynnä presidenttihulinaa. Käykää äänestämässä huomenna, jos ette ole vielä ennakkoon äännelleet! Jättäkää samalla muutama ropo hyväntekeväisyyteen! Etenkin jos äänestätte työväen presidenttiä, voitte hyvittää asiaa niille, jotka eivät usein työhön (ja ainoaan tärkeään asiaan, eli Suomen kilpailukyvyn pullistamiseen) kykene. (Tämä viimeinen vetäisy oli sellaista sarkasmihommaa, anteeksi vain.)

Asento- ja kahvihoitoa

Nukuin koko aamupäivän kaupungin loistotädin turvin (uinahtelun läpi kuulin, kun ulkoilun jälkeen täti ja Tosikoinen laulelivat ja juttelivat, mikä oli harvinaisen mukavaa taustamusiikkia), joten iltapäivällä uskaltauduin pariksi tunniksi kaupungille hoitamaan pari pakollista asiaa. Menomatkalla iski random act of kindness, kun Esikoisen koulutaksi pysähtyi kohdalleni bussipysäkille ja kysäisi, haluaisinko kyydin keskustaan. Tuommoinen ele tykittää hyvää tuulta suoraan suoneen, vaikka itse olisi näljäisen ja haisukkaan oloinen (lääkkeet puskevat läpi) ja sää yhteensopiva sisäisen olomaiseman kanssa.

Pyrähdin asiat kuntoon keskustassa (ostin myös kaksi samppanjaleivosta) ja suuntasin yliopiston kirjastoon palauttamaan opuksen ennen kuin siitä kasautuisi karmaisevia sakkoja. Ruuhkaisilla lipaston käytävillä tuli olo, että nuoret, riuskat, voimakkaat kehot tulevat päin ja jyräävät alleen! Olen näkymätön! Sitten huomasin, että flunssan takia outo-oloisena kuljin kyyryssä, selkä ässänä ja pää kumarassa. Päätin testata, auttaako asentohoito tilanteeseen, ojensin ruotoni ja tuumasin, että tässä purjehtii M/S Kaura, tuo majesteettinen alus, joka on kyntänyt seitsemän merta ja kokenut tyrskyt sekä hyrskyt, ohoi. Heti sain tietä ja oviakin auottiin! Valtavaa, miten jyrkkä tuo ero voi olla. Onnetonna kyyryssä kulkiessa saa lisää aihetta surkeiluun, kun koko maailma tuntuu jyräävän. Kun liikkuu asenteella, että minä olen paikallani maailmassa, arvokas osa tätä kaikkea ja ihan makee tyyppi (kuten te muutkin olette), saa paljon enemmän huomaavaisuutta. Ja huom. en siis itse ollut kulkeissani mitenkään jyräävä, päin vastoin, huomaavainen muita kohtaan.

Liikuin asentohoidollisesti lopulta kuppilaan, johon olin ovelasti tekstiviestitellen saanut vokotelluksi myös kampuksen käheimmän pimatsun, Ohi Ammutun! Hänen tuottamansa päiväkahviterapia heilautti kaupunkireissun vaa'an reilusti plussan puolelle, myös flunssapipin kannalta. Epäilen, että nauraminen auttaa flunssaan yhtä tehokkaasti kuin apteekin lääkitys. Käytän kuitenkin molempia rinnakkain, mistä luultavasti seuraa ennenkuulumattoman forssikas flunssannujerrus.

Päivän mainio Esikois-juttu tuli heti aamulla kouluterveydenhoitajalta. Lähetin hänelle eilen sähköpostia, kun olemme miettineet, onko pojan näkö varmalla-varmalla kunnossa. Sälli katselee varsin muhkeaa televisiotamme usein alle puolen metrin päästä ja hänen huomiotaan on vaikeaa kiinnittää katsomiseen. Syssy oli sitten heti aamusta ottanut pojan vastaanotolle ja saanut hänet tuosta vain täydessä yhteistyössä tekemään tavalliset näkötestit - myös yhdellä silmällä kerrallaan! Eikä ole koskaan aiemmin onnistunut! Näkö on ilmeisesti täysin OK ja kaupan päälle tuli uusi todistus siitä, että asioita kannattaa aina vain roiskista kokeilla, koska ne saattavat mennä heittämällä. Useimmiten eivät mene, mutta kokeileminen kannattaa ehdottomasti, jos tilanteeseen ei ladata jännitteitä.

Nukkuminen on hienoa hommaa

Sain lääkäriltä nukahtamislääkettä (eli lyhytvaikutteista unilääkettä) ja olen nyt kuin toinen mies. Nainen. Persoona. (En ihan varmasti ole toinen nainen.) Ihmeellistä, miten oikeaan aikaan oikeaan paikkaan oikein annosteltu lääke voi ihmistä avittaa. Saa nähdä, ovatko nuo antibiootit yhtä päteviä. Plasebovaikutusta kenties, mutta tunsin oloni jo paljon paremmaksi illalla, kun ab oli jyllännyt kehossani kuutisen tuntia.

En erityisemmin välittäisi niistä terveen bakteeriflooran heilahduksista, joita antibiootit väkisinkin aiheuttavat, mutta toisaalta olen myös täysin hyytynyt tähän tautiin enkä halua räytyä enää viikkotolkulla siinä toivossa, että immuunipuolustukseni itsekseen hoitelee pahikset. Tämä kolmen viikon rupeama on jo aiheuttanut aneemisuutta ja armotonta ketutusta epäterveitä määriä.

Mutta asiaan. Niin kauan kuin muistan olen aika ajoin kärsinyt nukahtamisvaikeuksista. Epäilen, että voin syyttää niistä aivojani. 98 % ajasta olen iloinen siitä, että päässäni kuhisee ja kihisee, kaikki kiinnostaa ja kaikkea on hauskaa puntaroida, pyöritellä, analysoida, yhdistellä, tarkastella eri näkökulmista. Olen aina pitänyt pollaani äärimmäisen viihdyttävänä. (Lapsena suurin pelkoni oli se, että pollani jotenkin rampautuisi.) Pari prosenttia ajasta kiihkeä kuhina on yhtä helvettiä. Univaikeuksien aikaan en saa päätäni rauhoittumaan ja uinahtamaan, vaan se jatkaa ja vänkää ja vääntää ja kääntää, loputtomiin. Mikä tahansa rauhoittavaksi tarkoitettu ajatus muuttuu ratkaisua odottavaksi arvoitukseksi tai analyysia kaipaavaksi kokonaisuudeksi. Nuku siinä sitten.

Eilen otin nukahtamispilleriinin ja menin vuoteeseen luottavaisin mielin. Kun viides ajatusmasiina hyrähti käyntiin, mietin jo, onnistuukohan tämä nukkumishomma tälläkään kertaa. Kuudes ei enää jaksanut yskähtääkään. Makuuhuoneessa kuului vain rauhallista nukkuvan hengitystä. Seuraava ajatus oli aamulla: "Kas, nytkö se SP:n herätyskännykkä jo soi? Onpa ihanan rento ja raukea olo. Ja saan nukkua vaikka koko päivän, jos haluan!"

Lapsena, ennen puberteettia, nukkumisvaikeudet äityivät joskus tuskallisiksi. Vaikeuksista tulee helposti kierre. Aloin jo illalla hyppiä seinille miettien, saanko tänäkään yönä nukutuksi. Aamulla pitäisi mennä kouluun. Apua apua apua. Pitäisi tehdä sitä, tätä ja tuota ja senkin olin unohtanut, tuon lykännyt. Läksytkin olivat tekemättä ja ainoat ehjät housut likaisina eikä puhtaita alushousujakaan ollut. Missä ovat liikuntakamppeeni? Mitähän huomenna on ruoaksi? Jotain mitä en voi kumminkaan syödä ja jos opettaja taas pakottaa... Seuraavaksi sisäinen elokuvateatteri alkoi näyttää lyhytfilmejä noloista, hävettävistä tilanteista, joissa olin taas kerran mokannut ja möhlinyt. Sillä tavoin saatoin vähemmän rattoisasti viettää tuntikausia. Unentarve on voimakkaan kasvun ja kehityksen iässä suuri! Kärsin päänsäryistä ja äiti tutkituttikin särkyjäni jossain vaiheessa (näköä tarkastettiin ynnä muuta), mutta todelliset syyt, stressi, masennus ja unipulmat, jäivät diagnosoimattomiksi. (Tietääkseni.)

Yläasteella en enää välittänyt, vaikka jokin yö olisi jäänyt lyhyeksi, koska tunsin jaksavani hyvin miniunillakin. Nukkuminen ja syöminen olivat tuolloin mielestäni yliarvostettuja aktiviteetteja. Pidin niitä toki tarpeellisina, mutta niitä saattoi vapaasti siirrellä ja lykätä tarpeen mukaan. Esimerkiksi lukemisen, leffojen ja seurustelun tieltä.

Olisi mahdikas kyky päästä uneen tuosta vain. Tiedän paikan päässäni, jota stimuloimalla saan itseni puoliuneen (josta lipsahdan toisinaan täysuneen, mikä ei ole Tosikoisen kääpiösängyssä ihan helppoa). Käytän sitä lapsia uinuttaessani. Hankalien nukahdusten aikoina lapset saavat parhaiten unen päästä kiinni, kun vierellä on unisesti hengittävä, rento aikuinen. Tehokkaimmin saan tuon aikaiseksi, kun "koskettelen", "lypsän" pääni sisällä tiettyä kohtaa. (En osaa selittää tätä paremmin, mutta keskittymällä saan helposti aikaiseksi eräänlaisia "kosketuksia" pollani sisällä. Mahdollisesti se on hyvin tavallista touhua, mutta kukaan ei vain puhu siitä, koska se kuulostaa niin järjettömältä.) Kohta on päälaesta hiukan otsan suuntaan (sisäpuolella päätä), mutta en nyt muista, mitä aivojen osia siellä mahtaa lepäillä. Joskus tämä onnistuu silloinkin, kun yritän itse saada unta, mutta yleensä vaikeaunisina aikoina ajatukset riistäytyvät muualle enkä pysty keskittymään pääni stimuloimiseen. Miellyttäviin mielikuviin keskittyminen saattaa silloin onnistua, mutta pahoissa vaiheissa ei auta mikään muu kuin nuija.

Lapseni ovat myös taipuvaisia kärsimään nukahtamispulmista. Autisteille se on tyypillistä, samoin allergikoille, kutinoiden ja sensellaisten oireiden takia. Molemmilla saattaa olla myös muita syitä, kuten itselläni. Uskon ja toivon, että osaan ymmärtää ja tarvittaessa auttaa heitä unipulmissa omien kokemusteni pohjalta.

Tämänkertainen nukahduspulmani lienee ohi 2-5 pilleriini-illassa. Kierre katkeaa, unen nautinnollisuus korostuu ja luottamus omaan nukkumiseen palautuu. Hupaisaa, miten paljon yksi nukuttu yö, muutama sairauslomapäivä ja perjantain kunnossa oleva lapsenhoitotilanne vaikuttavat tautiseen ihmiseen. Itse tauti on voimissaan - paleltaa, huonottaa, nuhattaa, yskittää jne. - mutta oma fiilis on toiveikas ja valoisa. Tätä voisi juhlistaa vaikka nukkumalla vähän lisää!

Luovuttaja rutisee

Kun tänään palasin työterkkarin vamppuurilta (kolme putkea), ajattelin, että tästä ei tule mitään. Luovutan. Seuraavaksi tukkoiseen mieleeni nousee kysymys: luovutan mistä. Totesin, että olen stressannut ja yrittänyt painaa monin tavoin kuin normaalisti, vaikka tämä tauti tekee olotilastani kaikkea muuta kuin. Olen myös murehtinut sitä, etten pysty läheskään normaaliin suoritukseen töissä tai kotona, etenkään kotona. Lisäksi olen alkanut kärsiä nukahtamisongelmista. Niin. Kärsin nukahtamisongelmista, vaikka väsyttää kuin olis kokovartalosementtipuku kannettavana ja kolme riskiä kääpiötä moukaroisi pollaani yötä päivää.

Vilpittömästi luulin keventäneeni taakkaani, mutta selvästikin olin väärässä. Tuo luovuttamisen ajatus tuntui valtaisan huojentavalta, jotenka olen tajuamattani takertunut suorituspaineisiin enkä antanut itseni rentoutua.

On riivatun ärsyttävää, kun toisaalta on selvästi kipeä, niin että se haittaa kaikkea, mutta ei kuitenkaan kunnolla kipeä, mitä se sitten tarkoittaakaan. Ehkä sitä, että jaksaa jotain räpeltää ja enimmäkseen pysyä tolpillaan - kun taas kunnolla kipeänä olis petin pohjalla pari päivää uikuttamassa ja nousisi sieltä kuin Feeniks. Tuntuu typerältä ajatus, että makaisi monta päivää, vaikkei keuhkoista tai onteloista tai kurkusta tai ödeemasta löydy ihmeempiä eikä kuumekaan nouse yli 37,5 asteen. Kysyin Asioista Perillä Olevalta Taholta, voiko tämmöinen stressaaminen ja väkisinvääntö pitkittää tautia ja APOT sanoi arvattavasti kyllä.

Olen joutunut jonkinlaiseen stressikierteeseen. Pidän suuresti niin töissä kuin kotonakin hommailusta, molemmissa on tarjolla paljon antoisaa nysväiltävää ja hauskoja tyyppejä. Nautin myös opiskelusta, ruoanlaitosta ym. sekalaisesta ja etenkin siitä, että tämä elämän kaaos pysyy ihmeen hyvin hanskassani kaikkine liikkuvine osineen. Mutta ilmeisesti tästä härdellistä on osattava irrottaa hetkeksi ja luottaa siihen, että homma pyörii ilman minun stressailuani.

Joopa joo. Tämä on vanhan kertausta, mutta näköjään täytyy taas tämänkin asian tajuamiseksi esitellä pää ja seinä toisilleen toistuvissa, reippaissa sarjoissa. Kohta menen taas lääkärille tsekkauttamaan erinäiset tulehdusriskipesäkkeet, mutta olen epäileväinen, löytyykö sieltä edelleenkään mitään kunnollista, pelkkää rampauttavaa, epämääräistä, väsyttävää, ärsyttävää, rasittavaa, raivostuttavaa, masentavaa virustautia vain. Mikä tietysti on parempi vaihtoehto kuin riskaabeli bakteeritulehdus ja hiivaannuttavat pakkoantibiootit. Äh.

Tosikoinen ja Toukka

Tämä polkka sisältää kehnosti peiteltyä ihkutusta 1v 8kk Tosikoisesta. Kannattaa hypätä yli, jos kärsit beibiallergiasta. Sinua on varoitettu ja vetäydyn täten kaikesta vastuusta ja lakimiehesi on turha vedota mihinkään enkä maksa pesulalaskuja, vaikka mentaalihygieniasi menisi kerta kaikkiaan.

Kuinka monta kertaa lapsi jaksaa seurata eläytyen Pikku toukka paksulaisen*) tarinaa yhdellä istumalla? En ole vielä itse jaksanut sitä lukea yli kolmea kertaa peräkkäin, mutta ehkä tämä täytyy vielä jonain päivänä testata. Juoni on kieltämättä rautainen: munasta kuoriutuu toukka, joka syö sitä, tätä, tuota ja vaikka mitä, kunnes kasvaa valtavaksi pulskiaiseksi. Sitten se koteloituu ja kuoriutuu muutaman viikon kuluttua ihanana perhosena kotelostaan. Ihan kuin minä! Paitsi tuo kuoriutuminen on viivästynyt julman flunssan takia. Tuosta muna-asiastakaan en ole täysin varma, kun en muista syntymääni kovin tarkalleen.

Uuzhistaan, JOO ja nam-nam-nam ovat ahkerassa käytössä kirjan parissa, kuten o-me-NA, pallo ja muna. Ja tietysti pitää päästä lukijan ushiin seuraamaan kirjan jännittäviä tapahtumia. Jostain syystä Tosikoinen myös kutsuu kirjan aurinkoa omalla nimellään.

Joskus olen napannut hassuja onko tämä normaalia -ajatuksia vilistämässä mieleni arojen poikki. Ennenkokematonta, kun lapsi on tuommoinen... öööh... sosiaalinen! Jos isä tai äiti unohtuu lapsen mielestä liian pitkäksi aikaa omiin juttuihinsa, näkökenttään ilmestyy hyvin pian pieni iloinen naama, joka toteaa MOI. Jos tyttären ruokaillessa yritän puuhata jotain tiskihommeleita, kuulen pöydästä äänen istuaa ja näen jämäkän, pienen sormen, joka osoittaa lähintä tuolia. Sama juttu antiruokaillessa, kun tytär istuu supistusrenkaan päällä pytyllä. Istuaa tulee niin riemukkaasti, ettei sitä voi vastustaa.

En toisaalta uskokaan, että läheisyydessä ja hengailussa on syytä pihtailla. Käytännössä olen myös todennut, että sitä mukavammin päivän kaikki siirtymät ja tapahtumat (pukemiset nukahtamiset syömiset hammaspesut riisumiset vessatukset ulkoilut heräämiset) sujuvat, mitä sumeilemattomammin tööttään huomiota tyttären suuntaan. (Sama pätee muuten myös Esikoiseen, vaikka hänen huomionkaipuunsa ei ole noin selkeästi ilmaistua.) Tämän oveluuden avulla saan itselleni myös usein pieniä rauhallisia tovia yleisen teutaroinnin ja paksulaistoukkien lomaan.

Myös Esikoinen saa oman osansa auringonpaisteesta. Aina tavatessa ja usein muuten vain Tosikoinen rynnistää kohti esikoista, halaa niin korkealta kuin yltää ja sanoo aiii. Isonveljen cooli pettää joka kerran ja vastustamattomasti alkaa hymyilyttää.

*) Eric Carlen kansainvälinen kestosuosikki. Toukka täyttää tänä vuonna 37 vuotta, eli on pari vuotta minua nuorempi.

Taistelevien Virtasten antergia

Mietiskelin tuossa metsässä kotiin päin tallustaessani, että parisuhde tuntuu tavattoman hyvältä, on tuntunut jo riittävästi ennen Tosikoisen siittämyksen yrittämistäkin (meillä ei puuhata vauvoja parisuhdeen paikaksi). Meillä oli vaikeat aikamme, mutta jokin pieni ääni selkäytimen kieppeiltä jankutti, että tästä voisi tulla jotakin. Ja nyt sekä minä että (luullakseni) SP saamme tästä suhteesta enemmän energiaa kuin siihen satsaamme. Tämmöistä oivaa energiataloutta voi nimittää synergiaksi. Onnistuneessa ihmissuhteessa kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa.

Olen joskus yrittänyt metsästää synergian vastakohtaa merkitsevää sanaa, mutta löytänyt vain kotitekoisia ehdotuksia, joista olen epäviralliseen käyttöön poiminut "antergia"-sanan. Käytän sitä nyt paremman puutteessa, mutta tietäkäät, ettei se ole ns. oikea sana.

"Antergia" on kuitenkin yhtä tuttu ilmiö kuin synergiakin. Työyhteisöistä ja parisuhteista löytyy viljalti esimerkkejä molemmista. Muistan eräänkin kumppanin, joka oli ja on ihana, lämmin, luovuutta viljelevä, rohkaiseva ystävä, jonka kanssa tulee olo, että voi tehdä mitä vain. Kun nitkahdimme ystävyydestä seurusteluun, suhteemme alkoi mennä kummalliseksi. Kiskoimme toisistamme huonoja ja ikäviä puolia esiin ja hyvät, hehkeät ominaisuutemme joutuivat tekemään niille tilaa. Lopulta oli pakko lopettaa seurustelu, kun kumpikaan ei pitänyt niistä tyypeistä, joiksi muutuimme toistemme läheisyydessä. Se oli hyvin opettavaista. Todennäköisesti oli järkevintä olla jäämättä vartoilemaan, menisikö ikävä kehitys kenties viiden vuoden kärsimisen jälkeen parempaan suuntaan. Parasta oli ryhtyä jälleen ystäviksi (toipumiskauden jälkeen) ja pitää seurustelut toisaalla.

Taide ja tosielämä tuntee viljalti kauhujuttuja tuhoisasta parisuhdedynamiikasta, jossa tuho osuu parisuhteen sisälle tai jopa ulottuu sen ulkopuolelle. Kaksi ihmistä voi lietsoa toisiaan inhottaviin tekoihin tehokkaammin kuin isompi ryhmä, jossa yleensä ainakin joku alkaa epäillä ja äännellä kritiikkiä suurimpien älyttömyyksien kohdalla. (Historia ja nykyaika tuntee valitettavasti toisenlaisiakin esimerkkejä joukoista, mutta olen ymmärtänyt, että tutkimusten mukaan "joukossa tyhmyys tiivistyy"*) ei olekaan mikään suuri totuus. Asia olisi kuulemma yleensä jopa päin vastoin. Viite: muistan lukeneeni jostain.) Jotkut pariskunnat näännyttävät toisensa jatkuvilla väärinkäsityksillä ja perustavanlaatuisilla arvomaailman eroilla. Jos ei pysty kunnioittamaan toisen perusarvoja, yhdessäolo saattaa olla hyvin raskasta. Variaatioita riittää, kuten synergiatapauksissakin.

Toisin kuin jotkut, en usko, että ihmisen pahat puolet ovat jotenkin todellisempia kuin arkiminä tai hyvät puolet. Jopa uskon, että ne ovat vähemmän todellisia, jos niin voi sanoa, ja usein tulevat esiin silloin, kun tasapaino järkkyy vaikeasti. Ne voivat olla voimakkaassa ristiriidassa ihmisen perusarvojen ja perusminän kanssa eivätkä ne kaikkien ihmisten elämässä koskaan edes tule kummittelemaan. Toiset ovat niin onnekkaita, etteivät joudu elämässään äärimmäisiin tilanteisiin äärimmäisten tunteiden äärelle. Vastustan sellaista ajatusta, että kun ihmisen on tuntenut hyvin kymmenen vuotta ja sitten vaikkapa näkee hänet täydessä raivotilassa, kuvitellaan, että todellinen luonne tuli esiin ja heitetään se koko kymmenen vuoden kokemus roskikseen. Se on väärin.

Onkohan tässäkin niin kuin Tolstoi tuumaa, että onnettomat perheet ovat onnettomia omalla tavallaan, kaikki onnelliset perheet ovat onnellisia samalla tavalla? En usko. Olen eri mieltä itsensä Tolstoin kanssa, sillä mielestäni onnellisuus saavutetaan usein hyvin omaperäisillä, kullekin parhaiten sopivilla tavoilla. (Väitän, että minun asemassani esim. moni voisi olla hyvinkin onneton, kun itse tunnen itseni onnelliseksi, noin pohjimmiltaan ja enimmäkseen, vaikka muitakin virtauksia on.)

Ulkopuolelta ei voi järin helposti arvioida, onko taistelevien Virtasten klassikkotapauksessa kyse synergiasta vai sen vastakohdasta. Jotkut ihmiset kaiketi kukoistavat, kun saavat ärhennellä turvallisesti oman rakkaan kumppaninsa kanssa ja kumppani vastaa samalla mitalla. Itse väsyisin muutamassa päivässä, joten minun pakeilleni ei Virtasen kannata tulla sormuskaupan kautta, ellei kaipaa rauhaisempaa yhteiseloa.

Jätän tämän jäsentelyä kaipaavan ajatelmantekeleen nyt avoimeksi, kun minulla ei ole mitään erityisen kokoavaa sanottavaa aiheesta. Käytännössä jokainen miettii tykönään, onko ihmissuhdevaikeuksissa kyse ohimenevästä rosoisuudesta vai pysyvästä konfliktista ja onko edelleen pysyvän konfliktin tapauksessa juuri se erikoistilanne, että kaksi ihmistä ruokkii toistensa huonoimpia puolia ja kiskoo ne esiin luolistaan, jossa ne aivan tyytyväisinä nukkuisivat jonkun toisen kumppanin seurassa.

*) Jotkut parhaista ystävistäni ovat Joukoja.

Hemmottelua

Kuten Elma, tuumaan, että tämä sunnuntai on ollut harvinaisen pitkä. Valitettavasti tämäntapainen nälkävuotta tapaileva tunnelma ei tunnu pidentävän elämää.*) Kello puoli neljä SP jo ihmetteli, eikö tämä päivä lopu ikinä. Kello puoli viisi minä ihmettelin, eivätkö lapset voisi mennä nukkumaan jo kuudelta. Puoli kuuden aikaan ihmettelimme, eikö tämä flunssa lopu ikinä ja eikö se kello nyt jo voisi olla kahdeksan. Flunssan räydyttämät vanhemmat ja terveet, pitkästymisen riivaannuttamat lapset (joista yksi on puolitoistias ja toinen autistinen) on hyvin huono yhdistelmä.

Sitten tapahtui jotain ällistyttävän hemmottelevaa. Varttia vaille seitsemän olin keitellyt puuroa lapsille ja valinnut heille vaatteet huomiseksi, kun SP tuumasi, että voisin mennä vuoteeseen katselemaan neiti Marppelia. Lasten käydessä puurolautastensa kimppuun hipsin yksin suloiseen aviovuoteeseen chilisuklaa kaverina ja nautiskelin erinomaisista näyttelijöistä, kohtuullisesta kässäristä, mainioista vaatteista ja lavastuksista, onnistuneesta kuvauksesta ja erinomaisen viihdyttävästä kokonaisuudesta. Christien henkilögalleriaan kuuluu käytännössä aina räyhäkkäitä, persoonallisia naishahmoja, joten hänen teoksiaan ei tarvitse vastaanottaa feministiminän rähjätessä häiritsevästi taustalla. Tai etualalla.**) Minun hemmotteluajallani taustalta kuului vain, miten SP luki kirjoja lapsille, jotka ilmeisesti jopa jaksoivat hiukan kuunnella.

Vaikka olin aiemmin päivällä valittanut, että haluaisin pitää edes yhden tauon lasten nukutuksesta (yleensä työstämme yhdessä lapset yöpuulle), en arvannut, että kanssani ihan yhtä kipeä ja väsy SP lahjoittaisi minulle tämmöisen muhkean rentoutumissession.

Pidän muuten aika tavalla Geraldine McEwanin Marplesta. Hän muistuttaa enemmän kirjoista saamaani Marple-mielikuvaa kuin omalla tavallaan mainio Joan Hickson.

*)Toisin kuin Catch-22:n Dunbar olettaa, minä uskon, että pitkäntuntuinen elämä sisältää kaikenlaista jännittävää ja mielenkiintoista. Vaikka kello viuhtoo viisareitaan huimaa vauhtia hyvässä tunnelmassa, jälkikäteen nopea ajankulu tuntuu yleensä täyteläisemmältä, pidemmältä, kun taas pitkästyksessä vietetyt tunnit ovat kadonneet iäksi.
**) "Pitääkö kaikki ottaa niin vakavasti? Tämähän on vain viihdettä", minulle on monesti sanottu. Ehkä sitten, jos opin sulkemaan 90% aivoistani pois, voin harrastaa tämmöistä "vain viihdettä". Siihen asti viihdyn parhaiten täydellä aivokapasiteetilla, sillä esim. feministiminän räyhäyskin on hyvin viihdyttävää omalla tavallaan. Siitä tietää olevansa elossa yms. En nyt väitä, että "vain viihdettä" -porukat olisivat aivoiltaan vähempikapasiteettisia, heillä vain on erilainen elämänasenne.

Tautien kohtauspaikka

Aamulla teimme vertailevaa tutkimusta SP:n kanssa ja totesimme, että molemmilla tauti on TAAS pahentunut. Ei ole hienoa. Jopa korpeloi tällainen. Huusholli on puoliksi rempallaan ja lapset tuskin päivänvaloa pääsevät kurkkimaan, kun flunssapipi hallinnoi. Työntekokaan ei ole järin loistokasta. Kuntoilusuunnitelmat lykkääntyvät yhä kauemmas hämärään tulevaisuuteen. Äh. Puh. Ähinää. Puhinaa. Onneksi Esikoinen pääsi sentään eilen korkkaamaan ratsastusvuoden, kun sankari-SP kuskasi hänet erityistunnille pynttääntyneenä tuhteihin villapaitoihin, untuvatakkeihin ja toppapöksyihin.

Luonnonvoimia vastaan voi kiukutella, mutta se ei välttämättä auta asioita kovin paljon. Lepo auttaisi. Voisikohan sitä ostaa aputeekista tai luontaistuotekaupasta? Lepo, liikunta ja monipuolinen ravinto olisivat epäilemättä tehokkaimpia ja monipuolisimpia lääkkeitä, jos niitä voisi ostaa pillereinä.

Tein Persolta apinoimani minäminä-Google-haun etsiäkseni kuvaavia ilmauksia itsestäni. Omalla nimellä ei oikein iskenyt, Kaura-haku oli antoisampi. Suosikkini on: "Syväjuurisena kasvina kaura tulee toimeen laihoillakin mailla. Se sopii hyvin Pohjolan kostealle ja happamalle maaperälle ja viileään ilmastoon." (Lähde: Yrttitarhan kauratietopaketti.) Ehkä tällainen syväjuurinen, Pohjolan viileydessä pärjäävä olento kukistaa flunssat lopulta ja nousee tautivuoteelta muutaman salivisiitin ja hiihtolenkin*) kautta entistä ehompana röyhyilemään!

*)Kyllä, aion ostaa sukset piakkoin ja käydä jäällä sivakoimassa hiihtohulusmaanin Esikoisen kanssa heti kun olo suo. Saattaa taito olla hiukan ruosteessa, kun on parikymmentä vuotta päässyt vierähtämään edellisestä suksimisesta. Hiihtokunkku-isoisäni luultavasti huokailee pilvenreunalla.

Keijukaisia ja metsänpeikkoja

Tänään tunnen jostain tuntemattomasta syystä tarvetta määritellä kantani sukupuolten väliseen eroon täällä blogissani. Yrittäkää kestää. Näkemykseni perustuu melko runsaaseen määrään tietoa, jota olen onnistunut keräilemään ja sisäistämään teoriasta ja käytännöstä. Etenkin teoriapuolen löydöt ovat muokanneet näkemystäni viimeisten 20 vuoden aikana varsin paljon. Lisää löytöjä on luvassa, koska aivotutkimus on edelleenkin melko alullaan, joten näkemykseni voi (iik) jonain päivänä jälleen nitkahtaa johonkin suuntaan. Olisin yllättynyt, jos se menisi kokonaan uusiksi, mutta semmoistakin joskus sattuu.

Ensiksikin kirjaan tähän rakkaan vakihokemani: Yksilöiden välinen ero on suurempi kuin sukupuolten välinen ero. Yksilöissä on yleensä runsaasti sekä miehekkäiksi että naisellisiksi miellettyjä piirteitä iloisessa sekamelskassa tai johdonmukaisessa järjestyksessä. Kehon tasolla miesten ja naisten välinen ero koskee melkein*) kaikkia ja hormonit tekevät oman säväyksensä soppaan.

Isoja joukkoja tarkasteltaessa myös naisten ja miesten väliset psyykkisten taipumusten erot tulevat näkyviksi. Psyykkinen keskimääräinen ero on osaltaan biologinen**). Eroon siis vaikuttavat hermoston kehitys, sen rakenne ja kemia, mutta sosiaalistuminen muokkaa ja monissa kulttuureissa jyrkentää eroa joiltakin osin (ja toisissa kulttuureissa loiventaa, epäilen).

"Mutta en minä ole tuollainen, joten olen sitten varmaan mies", sanoo aina naisäänten***) kuoro, kun jossakin sanotaan, että miehet ovat keskimäärin enemmän x ja naiset y. Isompi kuoro sanoisi, jos viitsisi: "Minäpä olen aika tavalla tuollainen", jos paikalla on edustava otos väestöstä. Usein vastustus näitä yleistyksiä kohtaan on voimakasta ja myönnän joskus miettineeni, mikä siinä "keskimääräinen"-sanassa on niin vaikeaa ymmärtää. Mutta tietysti osa feministeistä näkee riskejä sukupuolten välisten tilastoerojen toitotuksessa, perustellusti, koska yksinkertaistettuja, liioiteltuja ja suorastaan keksittyjä sukupuolieroja on käytetty naisten sorron välineenä huomattavia aikoja ja käytetään jossain määrin edelleen.

Minusta nämä yleistykset ovat mielenkiintoisia ja käytännöllisiä, kunhan niitä käytetään oikein. Esimerkiksi sukupuoliyleistyksen väärää käyttöä on valita työhönotossa sairaanhoitajaa tai koodaajaa sukupuolen perusteella. Oikeaa käyttöä on vaikkapa sen kartoittaminen, miksi naiset elävät pidempään kuin miehet tai miksi miehet saavat parempaa palkkaa. Keskimääräisten erojen hahmottaminen voi auttaa myös ymmärtämään omien lasten tai oman lapsuuden koulukulttuuria - miksi tyttöporukassa tapahtuu sitä ja poikaporukassa tätä. Jne.

Ympäristön vaikutusta lapsen kasvuun mielestäni näissä keskusteluissa usein joko liioitellaan tai vähätellään voimakkaasti. Minä tuumaan, että kun otetaan geeneiltään komea, iso puuntaimi ja istutetaan se täysin vääränlaiseen maastoon, on iso riski, että siitä tulee pieni, sairas käkkyrä. Jos se saa optimaalisen kasvuympäristön, siitä todennäköisesti tulee muhkea ja terve. Jos taimi on geenistöltään hyvin sopeutuva ja sitkeä, se voi kukoistaa melkein missä vaan ja toisaalta herkkä, buginen geenikoodi menee helposti pieleen missä vain ja silloin kasvaminen vaatii erityistä tukea ja apua. Kasvatus ei kuitenkaan tee taimesta puuta, joka se ei perimältään ole. Katajasta ei tule honkaa.

Sama pätee karkeasti ottaen ihmistaimiin. Jos geeneiltään "naisellista" tyttölasta yritetään painostaa tai pakottaa perinteiseen poikamuottiin ja estetään kaikki prinsessa- ja keijukaisleikit, hänen kasvunsa kärsii. Ja toisin päin - "poikatytön" kasvu todennököisesti kärsii myös, jos hänen luontaisia taipumuksiaan jatkuvasti arvostellaan, vähätellään ja tukahdutetaan. Yksioikoiseen sukupuolimuottiin tunkemalla tehdään hallaa lapselle, jonka synnynnäiset ominaisuudet ovat jotain muuta. Käytännössä täydellisen "naisellista" tai "miehekästä" geenikoodausta ei ole kenelläkään, joten pitää vain oppia tuntemaan oma lapsensa ja tukea hänen erilaisia kokeilujaan sukupuoltenvälisten keskimääräisten erojen jatkumoilla, jotta oikeanlainen maasto ja hoiva löytyvät ja hän voi kasvaa täyteen kukoistukseensa.

Päädyn taas siihen, että vanhempien pitää yhtäältä tuntea lapsensa ja toisaalta osata katsoa kriittisesti peiliin. Lapsen tekoja ei saa tulkita jatkuvasti stereotypioiden kautta ("koska olet poika/tyttö" tai "olet siinä iässä" tai "olet autisti"), vaan pitää kuunnella kiinnostuneena, kuka yksilö esimerkiksi seitsenvuotiaan autistipojan****) kehosta viestilöitsee.

Samaa toivoisin myös yleensä ihmisten välisessä kanssakäymisessä. Etenkin silloin, kun puhutaan läheisistä ihmissuhteista ja tilanteista, joissa väärinkäsitykset voivat olla vaikutuksiltaan suuria. Ruokakaupassa minua saa kohdella väljän naisoletuksen mukaan (oven todellakin saa avata minulle ja kiitän kauniisti), mutta jos mieheni tulkitsisi tekojani ja sanojani jatkuvasti naisstereotypioiden kautta, käsi alkaisi äkäiseen hamuta eropapereita. HiFi-liikkeestä häivyn rahoineni, jos minulle aletaan lässyttää ja IT-alan työntekijänä pitäisin toista osapuolta tökerönä ja epäprofessionaalina, jos sukupuoleni haittaisi yhteistyötä hänen kanssaan*****).

*) Vuosittain syntyy Suomessakin lapsia, joiden kehosta ei voi päätellä, kumpaan sukupuoleen he kuuluvat. Lisäksi on transseksuaaleja, jotka kokevat niin voimakkaasti syntyneensä väärän sukupuolen kehoon, että he voivat elää tasapainoista elämää vain kehonmuokkauksen jälkeen.
**) En pysty kuvittelemaan, miksi sukupuolten välinen keskimääräinen ero olisi maailmassa näin suuri, jos pohjalla olisi vain kehollinen erilaisuus ja loput olisi sosiaalistumisen tulosta. En pidä sellaista kehityskulkua todennäköisenä.
***) Okei, miehetkin saattavat sanoa noin. Mutta mutun mukaan useammin naiset. Olen itsekin sanonut noin, köh köh.
****) Melko yllättävä esimerkki!
*****) Mitä ei ole minulle kai koskaan tapahtunut suomalaisten kesken.

Cocillana vai Chianti

Pyysin tekstiviestikonsultaatiota salaisilta kyökkidoktoreiltani Ammulta ja Elmalta, kun en saanut päätetyksi, ottaisinko tänään 5 ml yskänlääkettä vai 30 cl punaviiniä. (Cocillana on kolmiolääke, jota ei passaa nauttia alkoholin kanssa sekaisin.) Ammu antoi arvokasta dataa omista kokemuksistaan, sillä hän oli juurikin nauttinut punaviiniä eikä häntä yskittänyt lainkaan! Elma puolestaan antoi loistokkaat yleistason perustelut punkkuvalinnan tueksi:

Yskänlääke auttaa yskään, mutta punaviini auttaa kaikkeen.

Kippis, kippis, kippis!

Vaikeaa, vaikeaa

Flunssakuulat täällä yhä kirahtelevat. Huomenna flunssani taitaa täyttää kaksi viikkoa, mutta ei osoita hiipumisen merkkejä. Kippis Cocillanalla! Toisaalta ei myöskään kuume nouse tai mitään sellaista tapahdu, mille voisi tehdä jotain. Viruspöppöä pitää vain kärsiä. Lääkäri käski lepäämään, heh heh. Lapset ovat jo toipuneet omista flunssistaan ja kumppani on yhtä huonossa kunnossa kuin minä vaikean bronkiittinsa kanssa, joten vuorottelemme lepohetkiä tiuhaan ja sinnittelemme. Aamulla olo tuntui äärimmäisen karulta, nyt tuntuu enää vain erittäin karulta.

Esikoinen alkaa olla perin turhautunut, kun ei pääse ulos riehumaan eikä jaksa keskittyä mihinkään sisälläkään ja kaikki on vähän niin kuin epistä. Tuhosaldo flunssa-ajalta on kaksi revittyä tyynyliinaa ja kolme pussilakanaa (joista yksi jättikokoa). Niitä on ilmeisesti mukava käydä vaivihkaa repimässä saumoista auki, kun valvonta hetkeksi hellittää. Tänään hän hajotti Tosikoisen nukenrattaat, mikä tuntui erityisen masentavalta, kun olin monta kertaa huomauttanut asiasta ja ohjannut häntä muihin puuhiin ja vahtinut silmä kovana. Tuhoaminen käy niin nopeasti. Hän oli tähän päivään asti osannut ne siististi avata ja sulkea sekä kärrytellä, mutta nyt ne ovat vääntyneet piloille ja muoviosat repeilleet. Rattaat olivat pikkusysterille hyvin mieluiset. Joulukuusen Esikoinen ehti kaataa vain kerran, vaikka se oli pystyssä aatosta tähän päivään ja siinä hajosi vain pari lasipalloa. Muita tuhoja en nyt jaksa listata, ettei tule entistä huonompi olo.

Olemme pulassa, koska poika ei kerta kaikkiaan innostu mistään sisähommelista paria sekuntia pidemmäksi ajaksi (enkä liioittele edes ajanmääreessä tällä kertaa). Pitäisi kuitenkin kehittää hänelle tekemistä joka on a) mieluista, b) mielekästä ja josta c) saa positiivista palautetta.

Ajatellaanpa hetki mahdollisuuksia:

• Leikkaus ja liimaus. Vaatii runsasta ohjausta, ettei mene silmittömäksi silppuamiseksi, mutta voisi onnistua. Esikoinen tekee hauskoja kollaaseja.
• Ruoanlaitto. Porkkanoiden raastaminen nyt ainakin. Raasteelle on aina käyttöä, joten sitä sitten.
• Tarra-, puuha- ym. kirjat. Jos edes sen kaksi sekuntia? Ja seuraavalla kerralla kolme? Tarrainto on kyllä hiipunut, mutta kannattaa yrittää.
• Tietokone. Jos jostain verkosta tai rompulta löytyisi jotain kiinnostavaa. Voihan tuota yrittää, ei vain näytä todennäköiseltä.
• Siivoaminen. Naapurien närkästyksen uhalla voisi jotain imurointipitoista virittää Tosikoisen päiväunien jälkeen.
• Telkkari ei kiinnosta just nyt, mutta jotain tuoretta katsottavaa voisi joskus tyrkyttää. Teletapiiri on ilmeisesti alkanut (vihdoin) hyydyttää.
• Musiikinkuuntelua kannattaa kokeilla. Se ehkä miellyttää yli kaksi sekuntia, jopa 20 minuuttia.
  

Yhteenveto: porkkananraasto on ainoa, joka todennäköisesti onnistuu. Muita täytyy kokeilla ja vahvistaa itsensä turhautumista ja pettymistä vastaan. Siis omaa t&p-pakettia. Saavutetuista eduista on kovaa luopua ja nyt on vieläkin vaikeaa hyväksyä, että eletään inhottavan vaikeaa vaihetta, jolloin yhteistyö tai oikeastaan minkään tekeminen ei ota onnistuakseen.

Kestävä ratkaisu on väsätä struktuuria. Nyt on ollut melko löyhä struktuuri, eli säännölliset ruoka- ja uniajat sekä viikottaiset toistuvat jutut ja ennen kaikkea koulu. Joulunpyhät ovat niitäkin sotkeneet aika tavalla, joten oireita olikin odotettavissa. Täytyy jostain kaivaa energiaa ja aikaa tehdä kunnollinen kuvallinen viikkojärjestys. Muuten tämä tilanne ei taida tästä kohentua.

Lisäys: jotain possuakin tapahtuu ilmastossa, sillä poika halailee minua ja lähtee kanssani leikkimään pieniä takaa-ajojuttuja ja muuta hassuttelevaista. Huuda vähemmän - kehu enemmän -kampanjani on saattanut vaikuttaa asiaan, samoin oman hellyyden estoton hehkuttaminen ja maksimointi.

Riivaava hampurilainen viitottuna

"Haluaisitko oppia puhumaan?" kysyin tänään Esikoiselta. Olemme kotona, koska poikakin, yleensä terve kuin räyhäkkään immuunipuolustuksen saanut pukki, on saanut tämän #¤%&*n taudin ja yskänryskää öin sekä päivin. (Hänelle voi antaa 1,5 ml Cocillanaa yöksi, mikä on tehnyt heebosta uuden jäppisen. Yöuni se vain on hieno asia.) Kätevää sinänsä, että olikin jo minun vuoroni jäädä kotiin lapsenhoivaajaksi ja tässä samalla saan itsekin hoivata itseäni*). Esikoinen on melko rauhallinen kipeänä toisin kuin pikkusiskonsa (aka gorillalapsi). Lastenhuoneen yöllistä äänimaailmaa tähdittää nyt vauva Vaderin lisäksi Ryskäävä höyryveturi.

"Olet varmaan huomannut, että Tosikoinen oppii puhumaan koko ajan enemmän", tuumasin kysymyksen jatkoksi. Poika vaikutti mietteliäältä, joten jatkoin: "Sinäkin osaat puhua paljon viittomalla ja näyttämällä kuvia. Mutta muistatko kun sulle tuli kamalan paha mieli siellä hampurilaispaikassa? Sun hampurilainen tuli myöhässä ja se oli ehkä sun mielestä vääränlainen, ainakin jostain tuli kamalan surkea olo."

Esikoiselle tuli paha mieli, kun hän muisti tapauksen (white trash -perheenä kävimme Mäkkärillä hätälounaalla rillinhakureissulla viime viikolla, kun lapsista alkoi kuulua nälkävinkunaa ja siellä jotain epistä tapahtui pojalle). Jatkoin vielä: "Isä ja minä emme tiedä, mistä se paha mieli tuli. Olisi tosi hyvä jos osaisit kertoa meille." En tiedä, ymmärsikö hän asiani ydintä, mutta halasimme. "Katsos kun sulla on jokin pulma, niin haluaisimme isän kans auttaa. Me emme vain voi aina tietää, mikä se pulma on, jos sinä et osaa kertoa. Se on tosi kurja juttu sinulle ja meille."

Olen tietysti kertonut tätä asiaa monin eri tavoin, monta kertaa ja monissa yhteyksissä, mutta en ole varma, valkeneeko se täysin. Ehkä se ei voi valjeta kunnolla ennen kuin on kunnolla kokeillut. Tietysti viittomalla ja kuvia näyttämällä pääsee hajulle, mutta Esikoisen tapauksessa**) ne eivät ole kovin kehittyneitä kommunikaatiomuotoja. Hän harvoin osaa ilmaista pahan mielensä lähdettä siten, että ymmärtäisimme***), kertoa toiveistaan tai ajatuksistaan tai jutella. Uskon kuitenkin, että motivointi on yhtä tärkeää kuin ääntelyn, viittomien ja kirjoittamisen opettelu.

Samaan aikaan Tosikoisen puhumaanopettelu on tavattoman riemukasta puuhaa! Lapsi nauttii ja opettelemalla opettelee kieltä aamusta iltaan. Sanat ovat ilo. Lieveilmiönä kielenkäyttöömme on tullut uusia sanoja. Yritämme tietenkin lasten kuullen puhua kunnolla, mutta on kamalan houkuttelevaa puhua ushista (syli), kaa-kaa-kakusta ja Appia-appiasta (Teletapsa). Noin esmes. Ja jäljitellä niitä reppavia äänenpainoja, joilla sanat putkahtavat ilmoille. Ne nyt vain ovat niin mojovia, että tekee mieli tartuttaa osa siitä mojovuudesta itseen.

Esikoinen on myös vaivihkaa oppinut jotain suurta kommunikaatiopuolella! Hän sanoo nyt joo ja ei nyökkäämällä ja ravistamalla päätä! Huraa! Vieläkin on paljon tekemistä, että joot ja eit tulisivat kommunikaation toimimisen kannalta tarpeeksi usein ja nopsaan, mutta pienellä houkuttelulla vastaus usein tulee oikein adekvaatisti. Hittolainen, miten hienoja sanoja joot ja eit ovat! Ne auttavat kaikkea olemista simoottina! Suomessa nyökkäys ja päänravistus ovat ihan oikeaa kieltä, jota osapuilleen kaikki ymmärtävät.

Nyt yritämme kieli keskellä suuta saada Tosikoisen puhumaanoppimisen toimimaan positiivisena asiana myös Esikoiselle. Ydinjuttu lienee se, että pidämme viittomat mukana koko ajan molemmilla, ettei Esikoinen joudu äännellyn puheen taikapiirin ulkopuolelle. Pitäkää peukkuja!

*) Lupaan ja vannon, että menen iltapäivällä lääkärille esittelemään poskionteloitani. Se on jopa mahdollista, kun SP tulee kipeänä kotiin iltapäiväksi, kun ei pysy töissä enää pystyssä. Sairasta menoa ViPilässä!
**) Viittomakieli on tietenkin ihan täysi kieli kaikkine vivahteineen ja kuvakommunikaatiollakin moni pystyy ilmaisemaan itseään ihmeellisen monipuolisesti. Mutta ei onnistu meillä, ainakaan vielä.
***) Joskus kuitenkin!

Niin kuin minä sanon

Olen aina helppiluennoitsijana paasannut myös työssä jaksamisesta. Yksi osa-alue jaksun ylläpidosta on se, että ei tehdä töitä silloin, kun sairastetaan. Silloin parantuu nopeammin, ei tartuta muita, elää pidempään ja pitää prioriteetit kunnossa. Terveisiä vain täältä sorvin äärestä, jossa on yskintää, ryskintää, päänsärkyä (600 mg ibuprofeenitabusta huolimatta), yleistä huonoa oloa, väsymystä ja muuta flunssapipiä. Kuume luullakseni puuttuu, joten enhän toki voi olla sairausloman tarpeessa? Sen verran tein myönnytystä, että raahasin sorvikoneen kotiin ja käyn välillä sohvalla lueskelemassa työjuttuja. Huoh.